Rennon mukavaa

Viime päivät on menneet tosi rennosti. Yleensä minulla tulee (melko nopeastikin vielä) ärtyyntynyt olo vanhempiin, ihan pienistä asioista, kun olen viettänyt heidän kanssaan muutaman päivän. Nyt ei ole tullut, on ollut oikein sopuisaa ja oikeasti kivaa. Sitten rupean ylianalysoimaan mistä tämä johtuu - mitä väliä, kunhan on kivaa.

Olen melko innostunut aupair-asioista, on tullut pari viestiä perheiltä jotka ovat mahdollisesti kiinnostuneilta. Tosi kiva kuulla, onkin ollut hieman hiljaiseloa tässä. Toivon tottakai että perheen nyt saisin, mutta en tiedä. Sen voin sanoa, että optimisti en ole. Olen usein liiankin kyyninen ja varmaan negatiivinen, mutta en tässäkään asiassa osaa ajatella, että "kyllä, tämä perhe valitsee minut". Tai "ennemmin tai myöhemmin saan aupair paikan". En ole siitä yhtään varma! En ole ikinä oikein ymmärtänyt erittäin opitimistisia ihmisiä, jotka uskovat että kaikki kääntyy parhain päin ja asioilla on tapana järjestyä. Hoin melkein maanisesti yhdessä vaiheessa tuota "asioilla on tapana järjestyä" -sanontaa, kunnes huomasin että vaikka sitä kuinka hokee, niin ei ne asiat nyt aivan itsestään järjesty. En siis väitä, että se olisi tuon hokeman ideakaan, mutta siis... Onpas ulosantini huonoa.

Joka tapauksessa, juttelin tästä asiasta yhtenä päivänä kaverini kanssa ja hän oli juuri noita...hmm...ei nyt optimistisia ihmisiä, mutta niitä, jotka uskovat omiin kykyihinsä, itsevarmuuttako se on? Kuitenkin, hän oli lukion jälkeen ajatellut, että tottakai hän pääsee hakemaansa kouluun, miksi ei? Itse en vain OSAA ajatella noin. Ja tavallaan olen tyytyväinen, sillä pudotus olisi korkea jos joutuisin pettymään. Tuleekohan tuollainen itsevarmuus jo kasvatuksesta...? En todella tiedä, sillä on minuakin pienenä kannustettu eri asioihin. Vai onko kuitenkaan yhtä paljon kuin muita?

Voi että tätä blogiani, en ole synnynnäinen kirjoittaja, sen huomaa. Mutta toisaalta itsellenihän tätä kirjoitan. Joten, who cares?

Nyt menen katsomaan Foylen sotaa. Vanhempien kanssa. Don't ask.

Hautakeikkaa ja kesäpäiviä

Maanantaina lupauduin lähtemään tätieni ja mummoni kanssa toiselle paikkakunnalle niinkin hilpeälle keikalle kuin haudoilla käymään. Mummoni sukua on haudattu kyseiselle hautausmaalle ja tämä hautakeikka on ollut jokakesäinen rutiini. Olen ollut mukana ehkä kaksi kertaa aiemmin. "Reissulle ilmoittautuessani" en kuitenkaan olettanut sen pitävän sisällään mitään muuta kuin tuon hautausmaalla käynnin. Mutta mummopa halusi poiketa ties kenen tuttavan luona, ja niin kävimme mummon kahden edesmenneen veljen vaimon luona kahvilla. Heh, itsehän en kahvia juo ja siitä tulikin sanomista erään vanhan (mummon) tuttavan luona. Keskustelu meni suurinpiirtein näin:

Minä: "Niin itsehän en juo kahvia, vettä vaikka voisin ottaa."
Mummo: "Mittee?"
Minä: "En juo kahvia, otan vaikka itselleni vettä."
Mummo: "Et juo kahvia!?"
Minä: "En."
Mummo: "Etkö edes nyt ottais?"
Minä: "En kiitos...(mutisin ironisesti: edes nyt)
Mummo: "...Hyvin outoa."
Minä: "Jaa..."

Nice. Ja täytyy muistaa mainita että kyseinen mummeli oli about 83 ja ajaa vieläkin autoa! Olin pyörytä kun kuulin, nimittäin liikkuminen oli muutenkin sen verran vaivalloista. Kun käytiin hänenkin kanssa haudoilla hän valitti kovaan ääneen miten ei pärjää yksin. "Minähän kaatuisin ilman tukea!" hän puuskahti johon minä (mielessäni): no shit sherlock. Nojoo, oli varmasti ihan mukava ihminen, mutta tuntui olevan jo vähän muistiongelmia ym vaivaa ja kaikenlaista valitusta. Vanhat ihmiset ovat siitä "hyviä", että ovat niin itsekeskeisiä, että heille ei tarvinnut opiskeluista tai töistä selitellä. Every cloud has a silverlining. Ja eihän tuohon "lyhkäseen" hautakeikkaan mennyt kuin kahdeksan tuntia...

No olinpas negatiivinen, oli se päivä ihan mukava. Näinpä taas mummoa ja tätejä. Hyvää seuraa. Eilen illalla kaverini tuli yökylään, oli tosi mukavaa. Tänä aamuna lämpötila lähenteli 30 astetta, joten käytiin uimassa. Oli todella mutkatonta ja aidosti kivaa. Hän on vanhimpia kavereitani, siitä varmaan johtuu sellainen tuttuus.

Olen ihan koukussa noihin Iholla-sarjan uusintoihin. Jotenkin lohduttaa hirveästi katsoa niitä naisia ja raadollista mutta totta, heidän ongelmiaan. Mielestäni kaikki sarjan naiset ovat erittäin kauniita ja koen alemmuuskomplekseja heidän elämästään, mutta kuitenkin on ihana huomata että kyllä muutkin mokailevat tai tekevät vääriä valintoja, ja ovat muutkin ihan yhtä itsetietoisia kuin itse. Todella hyvä sarja.

Juhannuksen jälkeisiä fiiliksiä

Juhannus oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut. Oli ihanaa nähdä serkkutyttöjä, he ovat kyllä mahtavaa seuraa. Tunnetaan toisemme niin hyvin että ei ole minkäänlaista vieraskoreutta (ainakaan minun puolelta) ja voidaan jutella melkeinpä kaikesta. Näin myös molempia kummipoikiani sekä paljon muita serkkuja, tätejä ja enoja. Ei edellisen päivän stressaamisesta ollut tietenkään mitään hyöytä, mutta aiheellista se silti oli. Paljon tuli kysymyksiä töistä ja kesän suunnitelmista, joihin annoin hyvin kiusaantuneet ja epämääräiset vastaukset. Shame on me. Pitäisi kyllä yrittää päästä kiusaantuneesta olotilasta pois, siitä ei tule kiva mieli kenellekään.

Lisäksi kuvittelen aina, että sukulaiset vertaavat meitä serkkuja keskenään, kun ollaan niin hyvät kaverit, samanikäisiä yms. Nytkin toinen serkkuni oli päässyt opiskelemaan Helsinkiin, mikä on aivan mahtavaa, olen todella iloinen hänen puolestaan. Silti sekin toi itselleni kiusaantuneen olon, kun vertasin häntä itseeni. Tavallaan en ole kateellinen, sillä en haluaisi asua Helsingissä, enkä opiskella samaa alaa mitä hän, mutta toisaalta haluaisin kyllä enemmän kuin mitään tietää mitä tahdon elämältäni ammattimielessä ym. Olisi kyllä niin helppoa, jos olisi selkeä päämäärä, ja suunnitelma sen toteuttamiseksi. Kuten serkullani. I want that!

Eilen käytiin vanhempien kanssa juhannus-ajelulla, ja tänään veneilemässä. Saarten ohi veneellä ajaessa tuntui kuin olisi astunut aikakoneeseen (kyllä, katson Doctor Who:ta) ja matkannut kymmenen vuotta taaksepäin - tuntui kuin mikään ei olisi siinä ajassa muuttunut. Vaikka tietenkin KAIKKI on muuttunut. Luonto kuitenkin näytti aivan samalta kuin ennen, mitä nyt uusia taloja oli rakennettu sinne tänne. Koin oloni nostalgiseksi, nuorempana käytiin usein joko koko perheen voimin tai lähinnä isän kanssa kahdestaan veneilemässä (ja kalassa). Nyt pitkästä aikaa tuntui kyllä tosi hyvältä antaa hiusten hulmuta tuulessa ja veden pärskyä iholle aalloissa. Pitäisi näin kesällä veneillä useamminkin ja tällä tavoin ylläpitää vanhoja tapoja. Antaa mielen olla kevyt ja silmän levätä upeissa maisemissa.

Maalla taas

Eilen illalla saavuin vanhempien luokse maalle. Olin jotenkin etukäteen jännittänyt tätä tulemista, vaikka tykkään tosi paljon vanhemmistani ja meillä on oikein hyvät välit. Silti. Mutta olikin tosi mukavaa, käytiin matkalla Prismassa tekemässä viime hetken ostoksia juhannusta varten ja sitten käytiin ABC:llä syömässä. Nauratti kun äiti kysyi monta kertaa tarvitaanko me tarjottimia (kyseessä oli Hesen ateria, joten ei tietenkään!) ja lopulta kysyi siitä tiskiltä. Sitten äiti naurahti vähän nolona, empi ja kysyi että mistä me otetaan ne juomat. Minä hymyilin hieman vaivaantuneena. Äidin saatua ohjeet ja meidän mennessä pöytään hän supatti minulle "Luulevat varmaan että me ollaan ihan maalaisia, heh". Johonka minä "Eivätkä ihan väärässä olekaan". Naurettiin molemmat.

Tämä päivä on mennyt vähän ärsyttävästi kaikenlaista siivousta tehdessä. Pihasaunalla piti käydä siivoilemassa ja sitten piti raahata (mitään muuta sanaa en keksinyt sille toiminnalle) täpötäydestä aitasta pöytiä ja penkkejä ja pestä ne. Paarmoja oli ihan hirveästi, sen aina unohtaa kun on kaupungissa. Mutta nyt mun hommat taitaa olla ohi ja pitää vaan siistiä oma huone yläkerrasta. Odotan kyllä innolla sitä että näen sukulaisia, etenkin koska näen pitkästä aikaa serkkuja, jotka on samaa ikäluokkaa ja ollaan muutenkin tosi hyviä kavereita keskenään. Silti jännittää hirveästi kyseleekö sukulaiset just tulevaisuudensuunnitelmista, opiskeluista, töistä yms. INHOAN sitä kun ihmiset kyselee. Ymmärrän, että tuollaiset jutut eivät ole niitä maailman henkilökohtaisimpia, mutta silti, miksi oi miksi pitää kysyä. Mitä väliä sillä muille on onko minulla kesätöitä tai milloin valmistun tai mitä lie. (Ja vastaushan on että ei ole kesätöitä koska toivon pääseväni aupairiksi, mutta sitäkään kukaan muu kuin "sisäpiiri" ei tiedä). Äh, tulipas sekava teksti.

Mutta josko selviäisin illasta ja olisi mukavaa. Ja varmasti onkin, sitä en epäile.

Katsotaan mitä tästä tulee

En ole ikinä oppinut pitämään blogia, mutta josko tää tästä lähtis. Tilanteeni on nyt sellainen, että olen 20-vuotias opiskelija, asun tällä hetkellä Turussa. En oikein innostunutkaan opiskelemastani aineesta ja olen jo pitemmän aikaa halunnut lähteä aupairiksi, mieluiten Englantiin. Päätin pitää välivuoden ja hakuprosessi on viimein käynnissä. Toivon kyllä kovasti että pääsisin lähtemään. Mutta en halua tätä blogia käytettävän vaan aupair-kokemusteni kertoiluun, vaan toivon kirjoittelevani tänne ihan arkipäivän kuulumisia ja tuntemuksia.

Tämä päivä oli tosi kiva, sisko oli Helsingistä käymässä ja oli oikein rattoisaa. Minulla on todella hyvät välit molempiin siskoihin, parempia saa hakea. Olen perheen kuopus (inhoan tuota sanaa), mutta ikäero ei ole ikinä haitannut. Pystyn olemaan myös molemmille siskoille hyvin avoin, mikä on oikeastaan aika ihmeellistä, sillä kerron heille asioita mitä en ikinä kerro tai tule kertomaan muille. Toki kerron kavereille hieman eri juttuja, ja (sentään) jonkinlainen seula on kyllä siskojenkin kanssa. Ihan mielen syvimmät ajatukset ei pääse kenenkään tietoon, eikä ne varmaan kovin kiinnostavia muista olisikaan. Pojista en oikeastaan juttele kenenkään kanssa, lähinnä kuuntelen kun muut kertoilevat. Että ihan kaikkea en sentään kerro =)

Yritän tässä blogissa olla melko avoin ja kertoa mahdollisimman paljon, mutta koitan kuitenkin olla ampumatta yli ja hillitä rajut (yleensä negatiiviset) tunteenpurkaukset, sillä tätä blogia saattaa lukea perheenjäsenet ja mahdollisesti kaverit. Tai en tiedä, paha vielä mennä sanomaan miten tulen tätä kirjoittamaan. Mistäs sen vielä tietää. Lähinnä itselleni kirjoitan. Mutta toivon kyllä olevani kirjoittaessani mahdollisimman aito.

Blogin ulkoasu on vielä mitä on. En tiedä milloin jaksan siihen paremmin perehtyä, haluaisin tästä kyllä mahdollisimman oman näköisen. Toi kallio vaan näytti tosi kivalta, ihan kuin jossain Irlannin rannikolla. Oon ihan rakastunut vihreyteen...Blogin nimi tulee siitä, että toivon useinkin osaavani elää tässä hetkessä. Sen sijaan liian usein muistelen menneitä tai suunnittelen/stressaan tulevaisuudesta. Mikä vika on tässä hetkessä?