Kultahattu

Ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni Baz Luhrmannin ohjaamasta Gatsby - Kultahattu -leffasta. Kaiken kaikkiaan oli positiivinen yllätys, sillä yritin lukea kirjaa ja se jäi kesken. Elokuvassa tarina kuitenkin toimi, oli lisätty draamaa ja sitä tarina mielestäni kaipasi. Ja ne värit, oli visuaalisesti erittäin komea, selkeästi Luhrmannin kädenjälkeä (ohjannut myös Moulin Rougen ja Romeon ja Julian). Välillä jotkut kohtaukset oli niin tuolle ohjaajalle tyypillisiä että alkoi melkein jo häiritä. Esimerkiksi jotkut rajut kohtaukset oli tehty melkein kauniiksi, vaikea kertoa enempää antamatta juonipaljastuksia. Ja vaikka kuinka joku maisema näytti todella kauniilta ja hyvin tehdyltä, mieleen piirtyi kohtaus jossa Gatsby (Leonardo DiCaprio) itse kruisailee autolla ja tausta vaihtuu aivan liian hitaasti ja näyttää muutenkin niin keinotekoiselta että ihan häiritsee. Liekö tarkoituksella jätetty tuollaiseksi, ei voi tietää.

Oliko elokuva sitten hyvin aikaansa kuvaava? Tapahtumat sijoittuvat 20-luvulle, mutta välillä tuntui että elokuva yritti painottaa tuota aikaa liikaa. Esimerkiksi elokuvan yksi päähenkilö halusi "ehdottomasti" kuunnella Charlestonia, ja alkoi tanssimaan minun mielestäni jotenkin pelkistetyn näköisesti 20-luvun tanssityylin mukaisesti. Ihan kuin elokuva yrittäisi sanoa: huomatkaa nyt, näin TUOHON AIKAAN. Mutta en ole asiantuntija, joten...

Näyttelijät. Very good! Jotenkin olen DiCaprion nähnyt aina tuollaisissa vähän hurmuri-tyyllisissä rooleissa, sinänsä ei siis mitään uutta, mutta kyllä hänessä mielestäni ruumiillistui Gatsby (mikäli hahmosta kokonaista kuvaa edes sain kirjaa luettuani vain puoliväliin). Naispääosa Daisy oli täydellinen yllätys. Huomasin nimittäin että Carey Mulligan joka näyttelee Daisya oli myös Ylpeydessä ja ennakkoluulossa se ärsyttävä pikkusisko Kitty. Huh huh millaista muuntautumiskykyä. Ulkomuoto, ryhti, ääni! Täydet kymmenen pinnaa.

Musiikilla oli ristiriitainen vaikutus. Olin kuullut kavereiltani valitusta siitä miten heitä häiritsi koko ajan elokuvan musiikki. Se ei nimittäin ollut tyypillistä 20-luvun musiikkia vaan kohtauksissa soi nykypäivän artistit: Emeli Sande, Jay Z, Will.I.Am... Mutta oli kappaleet kuitenkin muokattu sen verran hyvin että itseäni ei häirinnyt. Jäi vaan ristiriitainen olo: tavallaan yritettiin painottaa juuri tuota aikaa, tavallaan tuntui että itse ajasta pyrittiin irtaantumaan. Jäi hämmentynyt fiilis, mutta niin kyllä tuon ohjaajan elokuvista yleensäkin. 

Arvosanaksi annan kasi puolen. Näyttelijät, visuaalisuus ja ohjaus olivat kyllä kympin arvoisia (tai visuaalisuus ehkä 9) mutta tarina oli mielestäni liian mielenkiinnoton (kröhöm, tylsä) nostaakseen arvosanaa yhtään ylemmäs.

Olen tietoinen siitä miten pinnallisia asioita olen viime aikoina (KOKO AJAN :D) tänne kirjoittanut. Ihan kuin päässäni ei pyörisi mitään muuta. Totta puhuen päivän aikana ehtii ajattelemaan melkein stressiksi asti oikean elämän asioita, eikä niitä kuitenkaan aina huvita tänne kirjoittaa, so... Mutta mitä selittelen, minun blogi, minun teksti (alright...).

TV TV TV TV

Oo, telkkariohjelmat ja ihanat elokuvat <3

Kävin viime perjantaina katsomassa Nälkäpelin, Vihan liekit. Englanninkielinen nimi on Catching Fire ja sopii taas kerran paremmin kuin suomennos mutta annetaan anteeksi. Tykkäsin TOSI paljon kirjasta silloin kun luin, muistan miten soitin heti kaverilleni sen luettuani ja puhuttiin siitä varmaan puoli tuntia. Se juoni vaan jotenkin toimii. Onhan se jotenkin tosi raaka, mutta tavallaan hirveän osuva, välillä tuntuu että herranjestas tää maailma voisi oikeasti mennä tuohon pisteeseen! Mutta tuskin nyt kuitenkaan. Nälkäpeli on juuri sellainen kirja/elokuva josta äiti sanoisi: ei kuulosta hirveän kivalta. Niin, no ei Titanic tai Anne Frankin päiväkirja varmaan olleet kivoja elokuvia mutta ei se tarkoita etteikö ne voisi olla hyviä. Mitä äiti edes tarkoittaa "kivalla"... =D 

Tuon elokuvan näkemistä en trailerin perusteella odottanut hirväesti. Mutta silti ehdottomasti halusin mennä katsomaan. Voi että se oli hyvä! Ja erityisesti elokuvateatterissa, se tunnelma oli aivan mahtava. Kesken leffaa ihmiset taputtivat, vislasivat, haukkoivat henkeä, repeilivät... Yleensä ylimääräiset äänet elokuvissa ärsyttää mutta nyt ei ollenkaan. Kymmenen pinnaa!

Täydelliset naiset...Jäin koukkuun kesällä ja nyt on neljäs kausi menossa. Ihan järkyttävää, tuntuu että katson niitä joka päivä! Lempihahmoni taitaa olla Lynette, joskin hänen suosio on pikkuhiljaa alkanut laskea.

Sherlock. Kolmas kausi alkaa Briteissä 1.1.14, jeeeeeeee! Ei toivottavasti tule paha mieli lähteä joululomalta takaisin Englantiin kun huippu TV-sarja odottaa :)

Menen lauantaina Brightoniin, täytyy tehdä muutakin kuin katsoa telkkaria.

Paino kauneuden (ja onnellisuuden) mittarina

Mietin aika pitkään että kirjoitanko tästä aiheesta, ymmärretäänkö tämä teksti väärin ja osaanko pukea ajatuksia sanoiksi. No yritetään.

Ihanne kehonkuvani on aina ollut langanlaiha. Taisin joskus sanoa kaverilleni naisihanteista puhuessamme että minun ihannekroppaa ei taida olla olemassa, en ole vielä kertaakaan nähnyt lehdessä tai livenä naista joka olisi minun mielestäni keholtaan virheetön ja täysin minun ihanteen mukainen. Kaverini sanoi siihen että aika lohduttavaa, eikö? Ja oikeastaan onhan se, sillä jos ihannekehoni ei ole mikään tusinatapaus, eikä välttämättä edes mahdollinen, niin ei minulla pitäisi olla paineita näyttää ihannenaiseltani.

Olin hoikimmillani yläasteella, pituutta oli, paino ei ehtinyt ihan mukaan. Olin hentorakenteinen, mutta en missään mallin mitoissa. Olin yksinkertaisesti hoikka, mutta en anorektikon näköinen. Olen kuluneen parin vuoden ajan huomannut ajattelevani itseäni katsoessani että viisitoistavuotias minäni olisi minuun hyvin pettynyt. Muistan itse asiassa juuri yläasteella ajatelleeni että jos istuessa mahaan tulee makkarat, eikä ne häviä vetämällä mahaa sisään, asialle pitää tehdä äkkiä jotain. Tai ei, tilanne ei saa koskaan mennä siihen. Kröhöm, eipä mennyt ei. Mutta nyt kun asiaa viisi vuotta myöhemmin ajattelen, oli vaatimukseni aika kohtuuton. Vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen saanut kehooni pyöreyttä jota siinä ei ennen ollut, sekä aivan uusia muotoja, jotka eivät (kaikki) ole vain lievän lihomisen tulosta, vaan yksinkertaisesti luonnollisen kehityksen tulosta Miksi oi miksi sitten ajattelen peiliin katsoessani että minulla on liian isot rinnat tai liian iso lantio, että tätä kehonkuvaa itselläni juuri inhosin viisitoistavuotiaana. Ehkä nyt olisi aika sanoa tälle viisitoistavuotiaalle itselleni että sinä olet keskenkasvuinen, pinnallinen ja täysin tietämätön tyttö, jolla tulee olemaan hyvin kurja elämä jos aina peiliin katsoessa mieleen tulee ensimmäisenä kehon "ongelmakohdat".

Haluan painottaa nyt, totta kai on päiviä nyt ja silloin viisi vuotta sitten jolloin olen tyytyväinen kehooni, mutta niitä on liian vähän. Olen yksinkertaisesti täydellisen väsynyt tähän itseeni ruotimiseen ja arvosteluun. Kyllä vieläkin poistan itsestäni kuvia jotka ovat epäimartelevia, ja vieläkin mollaan itseäni perheenjäsenten kuullen, mutta vasta täällä Lontoossa ollessa olen alkanut ajattelemaan että kiloja on tullut, mutta toisaalta olen nyt onnellisempi kuin aikoihin, miten tämä on mahdollista?

Uskon että kehonkuvani on parantunut osittain juuri sen takia koska olen täällä. Äitini ei ole ikinä arvostellut ulkonäköäni, mutta omaansa lähes päivittäin. Se on jättänyt jäljet. Hän ei itse todella ymmärrä miten tuhoavaa tuollainen on, miten vahva lapsen pitää itse olla ettei ala katsoa itseään niillä kriteereillä jotka on kuullut vanhemman suusta. Olin nimittäin alkanut Suomessa ollessa ajatella että mitä äiti ajattelee jos lihon vaikka viisi kiloa, olenko hänen mielestä silloin lihava. Täällä kun en ole kuullut kommenttia omasta ulkonäöstä keneltäkään, se on ollut yllättävän vapauttavaa. Olen ikään kuin saanut itse määritellä olenko lihava vai laiha, onnellinen vai surullinen.

Muistan yläasteella ajatelleeni jostakin kuvasta että onpas ilme huono, mutta toisaalta kroppa näyttää ihan hyvältä, joten mitä väliä, hyvä kuva. Karmii ihan kirjoittaa tuo. Nyt pyrin panostamaan siihen että näyttäisin kuvissa iloiselta, tai edes tyytyväiseltä, näytti kroppa miltä näytti. Ja kyllä, haluaisin että painoa ei enää tulisi, liikkuisin enemmän ja hieman kiinteytyisin. Mutta tämän asian pakkomielteisestä ajattelusta haluan päästä eroon.

Reilua?

Viime aikoina on alkanut tuntua että ehkä tää host-perhe ei olekaan aina oikeassa ja reilu. Ei ehkä vain ajattelematon vaan kenties ihan röyhkeä, joko tietoisesti tai sitten ei. Ottaa päähän esimerkiksi se että joudun babysittaamaan juuri tänä viikonloppuna kun äiti ja täti on käymässä Lontoossa, vaikka ilmoitin tästä viikonlopusta kaksi kuukautta etukäteen. 

Niin, voisin ehkä alkaa pikkuhiljaa sanomaan vastaan, enkä aina myötäilemään. Nousta ylös lattialta etten sanoisi. 

Tämä päivä oli kuitenkin huippu, ei sitä ollut tajunnut miten paljon onkaan halunnut nähdä perhettä, tuli tarpeeseen tähän väliin. Tällä hetkellä haluaisin kuitenkin vaan nukkumaan, kiitos!

Kuulumisia

Host-perhe lähti torstai-iltana Manchesteriin. Minä jäin "kodinvahdiksi". Heidän piti tulla ylihuomenna takaisin mutta tänään sain perheen äidiltä viestin että päättävätkin tulla jo tänään. Olin saada sydärin sillä heidän poissaollessa minun piti tehdä perus siivous jonka yleensä teen perjantaisin, mutta nyt olin jättänyt esim. imuroinnin vasta myöhemmäksi. Heti viestin saatuani rupean imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä kuin viimeistä päivää =D Ärsytti kyllä koska nyt joudun huomenna töihin, ja host-äiti sanoi että olisivat muuten tulleet keskiviikkona, vaikka sanoivat minulle aiemmin että tulevat vasta torstaina, what! Ja tänään kun nähtiin niin V sanoi että vaikka ovat nyt kotona niin minun ei tarvitse tänään olla töissä, koska tulivat sovittua aikaisemmin. No shit Sherlock, olisi tehnyt mieli sanoa. On alkanut ottaa päähän juuri tuollainen käytös, host-äiti saattaa sanoa vaikka kahdeltatoista että "ei sinun nyt tarvitse olla töissä, onhan sinun tauko", vaikka oikeasti se olisi alkanut jo puoli tuntia sitten. Ärsyttää olla tässä tilanteessa tälleen "alakynnessä", mutta ei tohon vaan voi oikein sanoa mitään. Niinpä ryöpsäytin mun peruslitanian: Oh okay, great, thank you. Blaa...

Yhtenä päivänä juteltiin minun työtunneista, sillä V tarvitsee minua enemmän töihnin nyt tulevina viikkoina (great...). V kysyi ensi viikon (tai nyt siis tämän viikon) lauantaista että voisinko mitenkään auttaa tätä iltapäivällä siivoamaan kun heillä on ollut jotkut kestit. Sanoin että joo toki voin. Olin juuri hetkeä ennen sanonut että 23. päivä äiti tulee käymään eli silloin en voi tehdä mitään ja V oli keskeyttänyt ja sanonut että muistaa kyllä, ei hätiä. Heti tuon keskustelun jälkeen V sanoo että tarvitsisi apua 23. päivä keskellä päivää pari tuntia. En muuta kuin tahdittomasti suu auki tuijotin V:tä. Sitten V sanoikin että "eikun oliko se juuri silloin kun sinun äiti tulee?" Johon minä melko tiukasti että "joo, eli en kyllä sinä viikonloppuna voi tehdä mitään, sorry". V jotenkin "anteeksiantavasti" sanoi että" okei, ei se mitään". AAAAArgh, tämän takia minä ilmoitin tuon päivämäärän yli kuukausi aikaisemmin, listen to me woman! Noh, pikkujuttuja, vois olla PAAAAAALJON tylympää menoa, mutta silti ottaa pannuun.

Nämä vapaapäivät (heh, vapaapäivät siksi etten tehnyt niin perusteellista perjantai-siivousta...) oli todella mukavat. Lauantai-iltana suomalainen frendi tuli käymään. Minulla oli jopa sinä iltana vähän lämpöä, mutta olin super-host ja lähdin silti tämän kanssa ulos iltaa viettämään koska oltiin niin sovittu. Siinä yhden aikaan tämä kaveri näki muita kavereitaan ja he halusivat mennä baariin jonne maksaa sisäänpääsy 25 puntaa. Kieltäydyin erittäin jyrkästi lähtemästä, mutta kaveri jäi kuitenkin keskustaan. Sovittiin että menen edeltä kotiin ja kamu soittaa sitten kun on läheisellä metro-asemalla. Vakuutteli kyllä että löytää tänne kämpälle sitten yöllä yksin, mutta anteeksi vaan, hänellä on ehkä maailman huonoin suuntavaisto (ja minä siis sanon tämän...) joten lähdin neljän aikaan häntä vastaan. Oli kyllä inhottava kävellä se vaivaiset viisi minuuttia yksin, ensimmäistä kertaa tänne Lontooseen tulon jälkeen ihan oikeasti pelotti. Neljän aikaan kun en nähnyt yhtään ihmistä, oli vaan niin pimeä ja kylmä, hyrr...

Sitten näin kamun, hän oli melkoisessa huppelissa ja valitti nälkäänsä. Minä "super-emäntä" tein kalapuikkoja ja ranskalaisia ja syötiin siinä yöllä telkkaria katsellen ja selvitettiin molemmat päitämme. Nukkumaan mentiin puoli kuudelta, ja tadaa, se oli minun ennätykseni! En ole ikinä valvonut niin pitkään =D Ylös noustiin jo kymmeneltä, mutta myöhemmin päivällä nukahdettiin molemmat sohvalle telkkarin ääreen, burn! Yökyläilyn päätteeksi sain kuulla että olin ollut ihanan huolehtiva ja hyvä emäntä, heh. Lämmitti kyllä mieltä :)

Asiasta toiseen ja kolmanteen, olen käynyt kahteen otteeseen Primarkissa ja molempina kertoina ostokset maksoivat melkein puolet vähemmän kuin olin luullut, ihanaa! En oikein handlaa näitä ale-hintoja. Ostin tavallisen valkomustaraidallisen neuleen, skottiruutuisen punaisen t-paidan ja mustan korkeavyötäröisen, todella simppelin hameen. Ihanaa että on uusia vaatteita, vaikka sitten vaan muutama.

Nyt rupean lukemaan Jo Nesboa, pystyy taas lukemaan jännittäviä kirjoja kun ei ole enää yksin kotona =D Jotain hyvää siis perheen aikaisessa kotiinpaluussa

Ihmeparantuminen

Todella tylsä ja liiankin yksityiskohtainen sepostus siitä miten tulin kipeäksi. 

Tulin keskiviikkona kipeäksi. Nyt kun tarkemmin ajattelen niin olin ollut vähän kipeähkö jo pari päivää ennen sitä. Ja itse asiassa uskaltaisin väittää että se lauantainen (aivan mahdottoman) paha olo siellä klubilla Watfordissa johtui siitä etten ollut ihan terve. Joo, en suostu hyväksymään että join yksinkertaisesti liikaa, olin kipeä jo silloin. Mutta siis, keskiviikkona herätessäni sadattelin että saisi tuo perheen pää (sukupuolineutraali ajattelutapa taas...) säätää näitä lämpöjä vähän suuremmalle täällä minun huoneessa, tännehän ihminen jäätyy! Parin tunnin päästä siitä taas ihmettelin miten tuntuu niin ylivoimaiselta ajatukselta pyyhkiä alakerran lasiovet ja viedä roskat ulos. Vieläkään en tajunnut että pitäisi ehkä mitata kuume. Iltapäivällä sen tein ja sitten palaset loksahtivat paikoilleen =D Mutta en ole ollut noin puoleentoista vuoteen kuumeessa (personal best) joten olin tyystin unohtanut miltä se tuntuu. Host-äiti oli tosi reilu ja komensi minut heti lepäämään, vaikka yritin vakuutella että ei ole korkea kuume. Sain koko loppupäivän töistä vapaaksi, vaikka tuntui pahalta vain maata omassa sängyssä ja kuunnella tuon äidin valitusta tuolle isälle siitä miten Anya oli kakannut hoitopöydälle, lattialle ja tottakai äidin päälle. Tai kyllä minua aika paljon kuumeisessa päässäni myös nauratti tuo, mutta säälitti kanssa...

Kuume kohosi keskiviikkoiltana uhkaavasti ja ajattelin pessimistisesti että here we go... Mutta tan tan taa, eilen aamulla kun heräsin se oli laskenut. Olin terve, terve! En ole ikinä kokenut että kuume kestää vain päivän! Ja tosi kivuttomasti meni, ei ollut yhtään nuha tai kurkku kipeä, pää vain vähän. Olin niin paljon pelännyt etukäteen kipeäksi tuloa ulkomailla, tai oikeastaan missä vain yksin ollessa, mutta hyvin selvisin! Kunpa kunpa en tulisi taaskaan kipeäksi piiiiiiiitkään aikaan. Kröhöm...

Eilen illalla olin babysittaamassa. Heh, sain host-äidiltä viestin jossa luki: if the doorbell rings just ignore it. It will be the kids trick or treating. Repesin, että tällasella linjalla mennään =D Kuitenkin, heti kun nuo vanhemmat lähti Jake tuli minun huoneeseen itkien. Tottakai vähän säikähdin sillä se ei yleensä ikinä tule tänne yläkertaan, eikä ikinä silloin kun sen pitäisi olla nukkumassa. Jakea harmitti kun se ei tiennyt että nuo vanhemmat lähtee ulos, ja myös se kun se ei päässyt karkkikierrokselle. Aww... Säälitti vähän. No jutusteltiin siinä sitten ja luin vielä yhden sadun ja onneksi Jake rauhottui tosi nopeasti siinä sitten. Huh. Mutta jotenkin tuli kiva fiilis tuosta, saatiin kiva yhteys toisiimme. Kun Rafin kanssa on niin helppo saada kontakti, sen kun nappaa syliin tai kutittaa tai jotain, mutta välillä tuntuu että mitä minä teen tai juttelen tuon Jaken kanssa. Tai siis toki teen Rafin kanssa muutakin kuin vaan pidän sylissä ja kutitan, mutta siis =D

Aiheet pomppii mutta pomppikoot

Hmph, yritin kirjoittaa kuunnellen samalla musiikkia, mutta ei pysty keskittymään! Ihailen kyllä jotenkin niitä joita ei häiritse puheensorina tai musiikki. Nyt kun tuo tuli sanotuksi niin aloitetaan.

Tämä päivä oli aika väsyttävä. Aamu meni todella hyvin, yksin täällä kotona taas puuhastelin, easy easy. Kahdeltatoista hain pojan nurserystä ja lähti ihan tyytyväisenä minun matkaan, onneksi. Poikkeuksellisesti minun piti olla kotona koko tauko ja pojan päikkäreiden jälkeen hengata sen kanssa noin puoli viiteen. Jännitinkin tätä hieman, sillä olen keskimäärin päivässä kerrallaan vain enintään tunnin noiden lasten kanssa yksin, jos sitäkään. Sain pojan asettumaan nukkumaan, mutta jo kahdenkymmenen minuutin jälkeen hän (meinasin kirjoittaa se...) alkoi itkemään tosi kovaa ja vaatimaan äitiä. Yleensä jos kuulen että nuo rafi tai vauva itkee en heti ryntää niiden luokse koska se voi olla sellaista unensekaista soperrusta. Nyt oli poika kyllä ihan hereillä ja epäilen että ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Ei siinä muu auttanut kuin viedä poika ankkoja katsomaan, taas. Tuntuu että mikään muu ei tuohon poikaan tepsi! =D

Kärryssä rafi nukkuikin noin puoli tuntia, edes vähän unta. Olen huomannut että ihan parin viikon sisällä, tai alkoikohan jo Israelissa, tuo poika on tullut hirveän takertuvaiseksi äitiinsä. Olin pienenä ihan samanlainen ja jotenkin ajattelin että "imartelevaa" ja "söpöä" mutta on se nyt sairaan ärsyttävää että jos poika on alakerrassa, äiti yläkerrassa hakemassa omaa huiviaan niin rafi alkaa valittaa Mommyyyyy! Ja se ei välttämättä aina ole itkua vaan juuri sellaista v a l i t u s t a. Oi että ottaa hermoon. Sitä (!) kun ei saa rauhoitettua mitenkään. Host-äiti epäilee että sillä on hampaita tulossa, tai sitten vaan jotain extra-uhmaa. En sentään ota itseeni, niin poikkeavaa tuo rafin käytös on entisestä. Ennen tuntui että kuka tahansa kelpas viihdyttämään, heh =D

Nyt illalla minun piti nähdä yhtä tyttöä joka asuu kanssa Willesden Greenissä mutta laittoi juuri viestiä että host-äiti ei ole vieläkään kotona, siirretäänkö ensi viikkoon? Olisi tehnyt mieli laittaa takaisin että mitä mummoja me ollaan, onhan tässä iltaa aikaa. Mutta onneksi en laittanut. Liekö hieman seurankipeä mutta eikö koko pointti siinä että illat on vapaat ja asutaan molemmat samalla alueella että voidaan nähdä ihan ex temporee ja nopeasti? Mutta toisaalta ymmärrän, ei kaikki halua sillä tavalla. Ja ehkä sillä tytöllä oli joku toinen syy, tan tan taa...

Olen aloittanut karkkilakon. Oli aivan pakko mainita se tässä, mustaa valkoisella, sillä nyt en kehtaa rikkoa sitä. Tosin jos olen kavereiden seurassa voin ostaa karkkia, eli ei totaalinen lakko. Uskon että toimii. Pyrin olemaan jouluun saakka, Suomessa sitten tärähtää =D