Elävää kuvaa

Rakastan elokuvissa käyntiä, rakastan rakastan rakastan! Eilen käytiin kaverin kanssa katsomassa Now you see me - Suuri puhallus. Mikä siinä on kun elokuvien nimet pitää suomentaa? Suuri puhallus, ei kuulosta hirveän hyvältä. Ei tosin sekään että taikurit ryöstää pankin ja poliisi jahtaa heitä, mutta toisin oli. Mielestäni oikein onnistunut elokuva, ehkä tosin senkin takia, koska en tiennyt siitä paljoa mitään etukäteen. Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Sekä minä että kaverini kuitenkin tykättiin, joskin minulle piti selittää tapahtumia jälkikäteen, jotain meni ohi.... Näyttelijävalinnat olivat hyvät mutta etenkin pidin tavasta jolla elokuva oli kuvattu. Kamera liikkui melko nopeasti ja teki kaartevaa liikettä, mikä mielestäni kävi vallan mainiosti show-tyyliseen elokuvaan. Ei tuntunut yhtään siltä, että olisi ollut elokuvissa, vaan paikan päällä. Suosittelen!

Sitten muista elokuvista. Tässä muutamia suosikkejani genren mukaan:

Tositapahtumiin perustuvista elokuvista ehdoton lempparini on 127 hours. Vaikka etenkin elokuvan loppu tekee pahaa katsoa, suosittelen ehdottomasti. Täydellinen todiste siitä miten hyvän elokuvan voi tehdä ilman että siinä käydään eri paikoissa ja siinä on paljon fyysistä liikettä. Kameran liikkeet ja näyttelijätyö riittää.

Nuorten elokuvista "ihanin" on ilman muuta Elämäni seinäruusuna. Hassua sinänsä koska kirjasta en oikein tykännyt. Oikeasti hauska ja todentuntuinen sekä yllättävän koskettava.

Elokuvasarjoista voiton vie Harry Potter. Olen aina sadatellut sitä miten kyseiset leffat eivät täysin vastaa kirjan tapahtumia, kunnes tajusin että elokuvahan vain kertoo saman tarinan, pohjaa kirjoihin, mutta ei tietenkään voikaan täysin kopioida niitä. Kyse on eri versiosta, mutta pohjimmiltaan samasta tarinasta. Hyviä leffoja, mielestäni ainut sarja joka todella toimii.

Surullisten elokuvien joukosta voiton taitaa viedä, yllätys yllätys: Titanic. Näin elokuvan ensimmäisen kerran vasta neljä vuotta sitten serkkujen kanssa. Käyttäydyin typerästi ja murjoin huonoja vitsejä jotta ei rupeaisi itkettämään. Muutaman viikon päästä siitä katsoin leffan yksin ja padot aukesivat. Mutta surullisten leffojen listaa haluan jatkaa. Kaksi sanaa: Humiseva harju (2009). Voi luoja! Katsoin sen eräänä iltana silloisessa solukämpässä hetken mielijohteesta ja kämppikseni kysyi keittiöön mennessäni että olenko kunnossa kun itken niin. Vähän nolotti... Kolmantena "itkettäjänä" tulee varmaankin Pikku naisia, eh... Kuoleeko Beth, eikö kuole, se oli tunteiden vuoristorataa...

Ihaniahan ne on, elokuvat <3

Sääntöjä sääntöjä...

Olen huomannut tosi monessa blogissa postauksia pukeutumista koskevista säännöistä. Tässä olisi minun top 10:

1. Ei koruja, ikinä.
2. Ei matalavyötäröisiä housuja, ellei ne näytä todella hyviltä. Yleensä eivät näytä. Ei etenkään matalavyötäröisiä farkkuja.
3.Ei liian lyhyitä hameita. Liian lyhyt on hame, joka seisoessa ei yletä sormenpäihin niiden ollessa vartalon sivuilla.
4. Ei leveälahkeisia housuja. Ikinä. Ellei kyseessä ole caprit.
5. Tiukahkon neuletakin alla mielummin toppi kuin T-paita. Oikeastaan kaikkien neuletakkien alla mieluummin toppi, mutta käytännössä käytän tosi usein T-paitoja myös.
6. Ei ikinä T-paitoja tai toppeja, joissa on ihmisen kuva. Freaks me out!
7. Ei ikinä takkeja tai paitoja, joissa on vyö tai kiristysnauha lantion kohdalla.
8. Ei minkäänlaista bling blingiä paidoissa tai housuissa. Yksinkertainen ja simppeli on hyvä.
9. Ei paitoja tai mekkoja, joissa on hopeinen ja selkeästi erottuva vetoketju.
10. AINA mielummin liian löysä kuin liian tiukka.

Kuten voi huomata, melkein joka säännölle on poikkeus. Käytän koruja, jos pidän niistä tosi paljon ( niitä on ehkä 1-3...) ja juuri ostin mekon jossa on pitkä ja selkeästi erottuva vetoketju. Mutta olisin pitänyt mekosta paljon enemmän jos siinä ei sellaista vetoketjua olisi ollut. Ja korut, en pysty olemaan niiden kanssa luontevasti.

Mikäköhän korukammo minulla on... Niin kauan kuin jaksan muistaa olen karttanut koruja. Ne tuntuvat minusta inhottavilta iholla, pitää pelätä ettei ne katkea ja muutenkin, argh! Eräs kaveri huomautti minulle kerran että jännä miten en ikinä huomio hänen uusia korujaan. Frankly my dear, I don't give a damn. En siis sanonut noin ääneen. En vaan huomaa jos jollakin on uusi koru, ne eivät vain kiinnosta minua ollenkaan. Ja toinen juttu koruista, monien mielestä ne juuri "tekevät naisen" (tai en tiedä, ihan kuin joku olisi noin joskus sanonut...) ja niitä on kiva laittaa juhliin ja arkeen, miten on alaston olo ilman koruja jne jne. Totta puhuen minun mielestäni korut eivät kaunista ketään. Miten se muuttaa ihmisen ulkonäköä, jos hänellä on isot korvakorut? Tai rannekoru. Tai kaulakoru, tai, hyi kamala, nilkkakoru? Yh, rupesi inhottamaan ihan noita luetellessa.

Ja nyt haluan painottaa että tämä on vain minun mielipide, en myöskään väitä että korut rumentavat, eivät tietenkään. Itse vain koen ne ylimääräisinä ja ehkä turhina "kapistuksina". Kenties tulevaisuudessa mieli muuttuu, kolme vuotta sitten en käyttänyt yhtään koruja. Nyt omistan jopa kolme...

:)

Odotus palkittiin. Eilen olin tulossa junalla opiskelukaupunkiini ja tarkistin sähköpostiani tuhannetta kertaa viimeisen parin tunnin sisällä ja siinä se oli: viesti host-perheeltä että tarjoavat mielellään minulle au pair-paikkaa heidän perheessään. Oli jotenkin epätodellinen olo sillä tämä koko prosessi perheen kanssa oli kestänyt jo useamman viikon. Heihin ei oikein saanut yhteyttä, skypettää piti kahteen otteeseen, kaiken kaikkiaan he miettivät pitkään. Ja huomasin taas uuden asian itsestäni, spontaani reaktioni iloisiin uutisiin ei ole riemu vaan pikemminkin pysähtyminen ja jonkinmoinen järkytyskin. Kun luin tuon viestin mielessä läikähti ilo, kyllä, mutta samaan aikaan pysähdyin (kuvainnollisesti) harkitsemaan, kannattaako? Vaikka sitten naurahdin mielessäni että totta hitossa kannattaa kun olen tätä haaveillut jo monta vuotta ja etenkin näinä viime kuukausina.

Vasta viikko sitten eräänä yönä tätä au pair asiaa pohtiessani havahduin siihen että en ole halunnut varmaan ikinä mitään niin paljon kuin löytää äkkiä tuo perhe. Tänä keväänä en pääsykokeidenkaan halunnut onnistuvan yhtä paljon kuin halusin tätä. Halusin tätä enemmän kuin vuoden takaisista ylioppilaskirjoituksista hyvän arvosanan. Mikä oikeastaan tuntuu aika hullulta. Enhän nyt kieli pitkällä odota sitä että pääsen lapsia vahtimaan ja siivoamaan, mutta sitä että pääsen asumaan yksin, vieraaseen kaupunkiin, tapaan uusia ihmisiä, kohennan kielitaitoa, näen uusia paikkoja, kaikkea sitä. Ja en vaan voi uskoa että tämä perhe valitsi minut, minut. Vaikka hakijoita oli ollut monta.

No, pessimistiseen tapaani nythän minua pelottaa että saan potkut jo ensimnäisten viikkojen aikana. Mutta kun järjellä mietin niin aika epätodennäköistä se on.

Hyvin oudolta kyllä tuntuu rueta hyvästelemään kavereita ja sukulaisia. Ja tottakai oma perhe. Toivon että en jotenkin henkisesti murru lähdön hetkellä, sillä siitä jäisi inhottava maku kaikille. Pitää päinvastoin vakuutella että haluan lähteä tosi paljon, ja olen onnellinen. Sillä sitä minä olen, pitkästä aikaa todella onnellinen.

Heh, katsotaan kauankohan sekin kestää.

Hiljaa, pessimistinen minä. Shut up.

Miks sä oot aina sen puolella?

Lähdin maanantaina serkkujen luokse toiselle paikkakunnalle ja tulin tänä iltana takaisin. Oli ihana reissu, heidän kanssaan voi todella olla oma itsensä, ihania tyttöjä nuo <3 MUTTA yksi juttu on ongelma, he riitelevät joka kerta kun olen heidän kanssaan, PALJON!

Toinen serkkuni, (kutsutaan häntä vaikka Maijaksi) jonka kanssa olen aina ollut läheisempi, tai en tiedä onko se oikea sana, mutta kertonut enemmän asioita yms, on samanikäinen minun kanssani. Toinen puolestaan, (sanotaan nyt vaikka Ella) on kaksi vuotta nuorempi, täyttää tänä vuonna siis 18. Maija on siis isosisko, ja sen kyllä huomaa heidän arkea seuratessa. Maija on koko ajan muistuttamassa ja huolehtimassa, mitä Ella puolestaan ei siedä alkuunkaan. MUTTA, Ella kiihtyy nollasta sataan hetkessä, riittää että Maija kysyy vähän tulenaralla hetkellä: "Kastelitko Ella kukat?" niin jo alkaa Ella karjua. Siis karjua. (Meidän perheessä ei juuri huudettu joten se on aina pieni sokki näin alkuun.) Se on tavallaan koomista, mutta melkein pelottavaa. Tuntuu nimittäin että kaukana ei olla siitä että nuorempi käy vanhempaan käsiksi. Ja nuorempana ovat muistaakseni ottaneet ihan fyysisestikin yhteen.

Tavallaan, huom. tavallaan ymmärrän tätä nuorempaa. Onhan se "ihan perseestä" että KOKO AJAN ollaan sanomassa ja muistuttamassa. Olen itsekin se, jota siskot ovat selvästi pitäneet pienempänä ja katsoneet perään, mielestäni usein syystä mutta joskus myös aivan syyttä. Ja on meidänkin perheessä ollut riitoja, voi että, on ollut. Ja fyysistä yhteenottoa, jonka aloitteen on tehnyt allekirjoittanut. Mutta voin rehellisesti sanoa että se ei ole MITÄÄN verrattuna näihin serkkuihini. JA jos olen joskus fyysisesti ottanut yhteen siskojen kanssa, se on tapahtunut monta monta vuotta sitten, sitä pelkoa ei ole ollut enää viime aikoina. Enkä ole ikuisuuteen huutanut siskoilleni, tai haukkunut heitä kuten tuo Ella.

Tässä riidassa erikoislaatuista oli se että tämä oli ensimmäinen laatuaan kun minut vedettiin siihen mukaan. Maija kysyi minun mielipidettäni tilanteesta näin puolueettomana tarkkailijana ja Ella syytti siitä miten olen aina Maijan puolella, aina. Mielestäni se ei pidä täysin paikkaansa, muistan että pienemmissä kinoissa olen puolustanut Ellaa Maijaa vastaan. Mutta totta, suuremmissa olen ollut aina Maijan puolella. Mutta mitenkä voi selittää jo valmiiksi raivostuneelle "teinille" että hän toimii täysin irrationaalisesti? Hänen sanoissaan ei ole mitään järkeä, hän vääristelee totuutta. Miten voi olla jonkun puolella, jota ei edes halua puolustaa, kun huomaa puolueettomana että tämä yrittää syyttä syytöntä omista virheistä. Ei mitenkään. Tai no yritin kyllä selittää. Did not work.

Ymmärrän kyllä että Ellasta tuntui pahalta. Se on suoraan sanottuna p*skaa että ihminen josta pitää, oma kaveri, puolustaa ihmistä jonka kanssa on riidoissa. Se tuntuu niin pahalta. Been there, eiköhän kaikki ole sen joskus kokeneet. Mutta en silti kadu puolustamista, sillä olen sataprosenttisesti ja aidosti Maijan kanssa samaa mieltä. Vaikka myönnetään, Maijassa on juuri sitä isosiskomaista pätijää, ja hän tietää tasan tarkkaan miten saa Ellan suuttumaan. Mutta tässä tilanteessa Maija ei pätenyt, eikä yrittänyt ärsyttää, joten sen takia hänen puolelleen asetuin.

Pahinta näissä riidoissa on että niitä on heillä niin paljon, että niitä ei selvitetä, vaan molemmat tahoillaan leppyvät ja näin arki jatkuu taas. Kumpaakaan ei saada vastuuseen, "syyllinen" ei selviä. Seuraavaa yhteydenottoa odotellessa.

Hermostuttaa

Nyt on aupair-asia edennyt. Skypettelin pari päivää sitten mahdollisen host-äidin kanssa. Perhe asuu Lontoossa, heillä on kolme lasta, tyttö (1kk), poika (18 kk) ja poika (4 vuotta). Toivon kyllä todella paljon että tämä perhe valitsisi minut. Tänään skypetellään uudestaan, toivottavasti saisin vastauksen siis tänään.

Olen ollut hyvin hermostunut viime päivinä, sen skypetyksen jälkeen. Tavallaan on oikein hyvä mieli perheestä, mutta etenkin iltaisin mielessä kalvaa kaikki pelot muuttoa kohtaan. Unen laatu on selvästi kärsinyt, mutta jospa tämä asia nyt ratkeaisi niin tulisi ainakin varmuus tähän hommaan. Kunpa kunpa kunpa...

Onneksi keskiviikkons siskoni ja tämän mies tulivat meille kylään, onpahan saanut muuta ajateltavaa =) Eilen käytiin Joensuussa ja oli oikein kiva reissu. Minua tosin raivostuttaa koska en löydä pankkitunnuksiani. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä serkkujeni luokse kylään, mutta koska en pääse tsekkaamaan pankkitiliä, pitää lainata rahaa. INHOAN lainaamista, vaikka tiedän että pystyn maksamaan sen heti takaisin.

Sen kyllä huomaan itsestäni että kun on jotain odotettavaa, niin silmätkin ovat jollain tavalla kirkkaammat ja peilistä katsottuna odotus kyllä näkyy. Mutta toisaalta käy myös ylikierroksilla ja voi olla vähän maaninen...Tavallaan olenkin jo pitkään odotellut sitä tunnetta että oikeasti on jotain odotettavaa ja saa onnistumisen tunteita. On ollut niin hiljaiseloa koko kuukausi.

Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Entä jos

Entä jos tuleva host-perhe on kamala? Entä jos et saa yhtään kavereita? Entä jos et kestä siellä oloa? Nuo tuntuivat olevan isän kanssa käydyn keskustelun perimmäiset kysymykset, joita isä ei kuitenkaan suoraan kysynyt. Olen maailman huonoin ihmiten vakuuttelemisessa. Kun kuulen itseni perustelevan esim. tätä aupair-hommaa, en kuulosta omissakaan korvissani yhtään vakuuttavalta. En siis ihmettele, jos isä jäi miettimään, että miksi, miksi ihmeessä aupairiksi?

Menin varta vasten nyt juttelemaan isän kanssa tästä aiheesta, koska en ollut suoraan siitä hänen kanssaan puhunut juuri ollenkaan.. Hän, samoin kuin äitikin kysyi että olenko varma että tämä aupair juttu on mitä haluan, molemmat yrittivät tahoillaan kovasti kaupata kansanopistoa. Kyllä, kansanopistoon meno on varmasti mahtava ja fiksu tapa viettää vuosi, mutta kun kyse ei ole siitä miten viettäisin vuoteni. Aupaurius ei ole minulle mikään varavaihtoehto, vaan ykkösvaihtoehto. Damn, olisi pitänyt sanoa tuo isälle. Miksi oi miksi vasta jälkeenpäin tulee mieleen kaikkia "hyviä" juttuja, joilla voisi yrittää vakuuttaa, eikä silloin kun on itse tilanteessa. Mutta se tuntui hyvältä, että isä ei kokenut erityisen rasittavaksi käytännön asioita, mitä liittyy minun ulkomaille lähtöön. Olin ollut huolissani ja vaivaantunut, koska isä tulee muuttamaan tavarani nykyisestä kodistani takaisin vanhempolaan. Minua inhottaa vetää toisia ihmisiä omiin valintoihin, vaikka ei varmaan siltä vaikuta. Mieluiten hoitaisin tämän koko homman itsenäisesti ja ilman apua, mutta apua minä vaan tarvitsen.

Melkein jo aloin harkitsemaan toiseen kertaan ulkomaille lähtöä, tosiaan, entä jos. Mutta ei voi tietää ennen kuin kokee sen. En jätä lähtemättä sen takia, että on se mahdollisuus, että ei mene hyvin. Entä jos, sitä on hyvä miettiä, mutta pelko epäonnistumisesta, sen vaan ei pidä antaa muuttaa suunnitelmia.

Eilisiltana minulla oli erittäin antoisa keskustelu tällä hetkellä ulkomailla asuvan siskoni kanssa. Hän on niin hauska ja järkevä. Good combination =) Toisen siskoni näen toivottavasti ensi viikolla, ja ajatuskin siitä lämmittää mieltä. Herää ainainen kysymys, mitä minä oikeasti tekisin ilman siskojani? My rocks in all things.