Odotus palkittiin. Eilen olin tulossa junalla opiskelukaupunkiini ja tarkistin sähköpostiani tuhannetta kertaa viimeisen parin tunnin sisällä ja siinä se oli: viesti host-perheeltä että tarjoavat mielellään minulle au pair-paikkaa heidän perheessään. Oli jotenkin epätodellinen olo sillä tämä koko prosessi perheen kanssa oli kestänyt jo useamman viikon. Heihin ei oikein saanut yhteyttä, skypettää piti kahteen otteeseen, kaiken kaikkiaan he miettivät pitkään. Ja huomasin taas uuden asian itsestäni, spontaani reaktioni iloisiin uutisiin ei ole riemu vaan pikemminkin pysähtyminen ja jonkinmoinen järkytyskin. Kun luin tuon viestin mielessä läikähti ilo, kyllä, mutta samaan aikaan pysähdyin (kuvainnollisesti) harkitsemaan, kannattaako? Vaikka sitten naurahdin mielessäni että totta hitossa kannattaa kun olen tätä haaveillut jo monta vuotta ja etenkin näinä viime kuukausina.
Vasta viikko sitten eräänä yönä tätä au pair asiaa pohtiessani havahduin siihen että en ole halunnut varmaan ikinä mitään niin paljon kuin löytää äkkiä tuo perhe. Tänä keväänä en pääsykokeidenkaan halunnut onnistuvan yhtä paljon kuin halusin tätä. Halusin tätä enemmän kuin vuoden takaisista ylioppilaskirjoituksista hyvän arvosanan. Mikä oikeastaan tuntuu aika hullulta. Enhän nyt kieli pitkällä odota sitä että pääsen lapsia vahtimaan ja siivoamaan, mutta sitä että pääsen asumaan yksin, vieraaseen kaupunkiin, tapaan uusia ihmisiä, kohennan kielitaitoa, näen uusia paikkoja, kaikkea sitä. Ja en vaan voi uskoa että tämä perhe valitsi minut, minut. Vaikka hakijoita oli ollut monta.
No, pessimistiseen tapaani nythän minua pelottaa että saan potkut jo ensimnäisten viikkojen aikana. Mutta kun järjellä mietin niin aika epätodennäköistä se on.
Hyvin oudolta kyllä tuntuu rueta hyvästelemään kavereita ja sukulaisia. Ja tottakai oma perhe. Toivon että en jotenkin henkisesti murru lähdön hetkellä, sillä siitä jäisi inhottava maku kaikille. Pitää päinvastoin vakuutella että haluan lähteä tosi paljon, ja olen onnellinen. Sillä sitä minä olen, pitkästä aikaa todella onnellinen.
Heh, katsotaan kauankohan sekin kestää.
Hiljaa, pessimistinen minä. Shut up.
Onnea!
VastaaPoistaKirjoitat niin hyvin: niin arkirealistisen hauskasti kuin vain voi. Kirjoituksiasi on aina ilo lukea. Ja nyt niitä siunautui vielä kaksi peräjälkeen. Mahtavaa.
En ollutkaan tajunnut, miten kovasti haluat tuota au pair -juttua, tai pikemminkin kaikkea sen mukanaan tuomaa muuta. Olen todella onnellinen puolestasi. Ja sun motiivit kuulostaa tosi hyviltä. Mun ainut todellinen motiivi oli vaan päästä pois. Sulla se ei selvästikään jää siihen vaan tavoitteita löytyy myös sitten, kun olet "päässyt pois".
Niitä sitten vaan reippaasti toteuttamaan. Sulla on kyllä hyvä, kun et niin paljon piittaa materiasta, niin rahaa varmaan jää paljon just reissuamiseen ja tekemiseen.
Jee!
K
No kiitos kiitos, kiitos paljon =) Ihana.
VastaaPoistaJoo, mä en jotenkin yhtään osaa ilmaista tota intoa sanoin. Kuulostan aina joko liian lattealta, valittelevalta tai kyyniseltä kun kerron au pair jutuista. Hmm...
Oon mä välillä havahtunut just miettimään että alright, mitäs sitten kun olen siellä, eh. Mutta toivon kyllä että keksisin tekemistä. Ainakin voin etsiä sulle sitä nahkalaukkua............... =) No ei kun ihan oikeastikin.
Kuulostaa hyvältä =) =).
VastaaPoistaNo ei, kyllähän tekemistä aina löytää. Ja jos ei löydä niin mitä sitten: kyllähän kotona Suomessakin on useinkin tylsiä ja tekemättömiä päiviä eli kyllä ulkomaillakin voi viettää aikaa vaan lukien, katsoen elokuvia, jotain asioita värkkäillen jne.
K