Minä asun täällä!

Ihana, ihana päivä <3 Kerrassaan täydellinen. Perjantai on täällä aina siivouspäivä ja jotenkin jännitän sitä(kin) aina kovasti. Tänä aamuna sain kuitenkin siivoiltua oikein tehokkaasti ja rauhassa, ja tauko tuli yhdeltätoista hyvin nopeasti vastaan. Olin unohtanut että olin sopinut "treffit" erään au pair tytön kanssa puolille päiville, joten tuli hieman kiire lähtö West Hampsteadiin. Olin kuitenkin todella iloinen että menin, näin siellä yhtä toista au pairia, oli todella mukavaa ja kaksi tuntia meni tosi nopeasti. Kolmelta jatkoin tunnollisesti töitä vaikka talo oli tyhjillään. Jotenkin tuollaisina hetkinä tulee kova kiusaus olla tekemättä mitään (!) kun kukaan ei ole vahtimassa, mutta ajattelen aina järjellä että joutuisin kuitenkin tekemään tekemättömät hommat myöhemmin, eikä olisi oikein reilua vaan laiskotella. Ilta meni todella nopeasti ja työpäivä päättyi siihen kun katoin host-vanhemmille pöydän. Host-äiti ilahtui siitä kovasti, oli kai mielissään että muistin miten se pöytä laitetaan. Joku "juutalaisjuttu" taas, aterimet tulee laittaa tosi tarkasti oikeille kohdille.

Kahdeksalta näinkin yhtä suomalaista au pairia johon otin yhteyttä facebookissa. Lähdetään huomenna Oxfordiin yhdessä. Olin aikaisemmin laittanut facebookkiin ryhmäilmoituksen jossa kyselin muitakin ihmisiä lähtemään, mutta loppujen lopuksi olen tosi tyytyväinen että lähdetään suomi-meiningillä kahdestaan. Jotenkin rennompaa. Päätettiin tavata keskustassa kahdeksalta joten pitäisi varmaan rueta jo nukkumaan että jaksaa huomenna. 

Olen vaan niin iloinen että olen täällä. Tänään jotenkin iski taas se että minä oikeasti asun täällä. Käytän metroja ja busseja, puhun englantia, ostan Starbucksista kaakaota, i'm in London <3 Oli ehdottomasti elämäni paras päätös tulla tänne.

Pitää muistaa välillä kirjoittaa

Täällä taas. Ei ole jotenkin huvittanut kirjoittaa nyt vähään aikaan. Lontoossa ollaan ja on ihanaa. Jotenkin se että ei ole koko ajan ihan hiessä ja oma huone on täällä yläkerrassa on kyllä aivan mainiota. Arkikaan ei ole vielä kunnolla alkanut sillä perheen isä on tämän viikon kotona. Juutalaisten festivaalit nimittäin jatkuvat. Se minua vaan häiritsee näissä päivissä kun en aina tiedä mitä pitäisi tehdä. Esimerkiksi tänään: isä on aamupalalla poikien kanssa, minä siivoilen heidän jälkiään, tyhjennän pesukoneen jne, mutta sen jälkeen homma tuntuu minun osaltani junnaavan paikallaan. Lasten huoneet on hetkessä siivottu, vanhempien sänkyä en "pääse" petaamaan koska äiti on vielä nukkumassa, joten... Voin oikeastaan vain laittaa pyykit koneeseen, tosin sekin on hieman epävarmaa sillä aiemmin juuri kun olen saanut ne laitettua host-äiti tulee huoneestaan ja pyytää pesemään babyn vaatteita. Tuntuu naurettavalta valittaa tällaisesta, mutta olisi kyllä mahtavaa jos aina selkeästi annettaisi ohjeet tai jotenkin kätevästi rytmitettäisiin nämä päivät. Mutta mahdotontahan se on.

Au pairin riemua, perhe osti uuden silitysraudan. Tuo aikaisempi oli vuotanut sellaisia ruskeita muruja joista olin ihan hermona kun ne tahrasi kaikki vaatteet. Minun piti mennä hakemaan tuo silitysrauta, löysin onneksi todella helposti perille. Kyllä täällä ulkomailla suhtautuu asioihin eri tavalla, ennen jännitti hirveästi tuollaiset "yllättävät käänteet", kun ei täysin tiedä missä joku paikka on ja pitää selvittää se yksin jne. Mutta nyt ei tuo jännittänyt ollenkaan. Mutta toisaalta, juuri puhuin siitä miten haluaisin että päivät olisi etukäteen tarkasti rytmitettyjä joten pientä jännittäjää on vieläkin havaittavissa. Aika paljonkin.

Tänään minut pyydettiin taas ex tempore lastenvahdiksi. Ärsytti taas hieman, mutta onnistuin saamaan lauantai-illan vapaaksi. Lähden lauantaina Oxfordiin ja on tosi jees homma että iltakin on vapaa niin voi olla siellä pidempään. Ihanaa <3

Juuri se mitä halusin kuulla

Nyt kirjoitan ihan lyhyesti yhdestä asiasta. 

Tänään oli ollut mukava, hyvin helppo päivä. Tein aamulla siivousta ja vaatteiden silitystä, vaikka ei olisi ollut pakko, tuli hyvä mieli kuitenkin että tein pyytämättä. Iltapäivällä olin onnistunut tilapäisesti kadottamaan yhden tyynyliinan, ja etsin sitä tuskaisena. Löysin sen naurettavan pitkän etsinnän jälkeen ja viedessäni sitä host-äidille tuskailin miten en yleensä ole näin hajamielinen ja pahoittelin siinä sitten. Host-äiti sanoi ihanasti miten on ollut tyytyväinen minuun ja miten minusta on heille todella suuri apu. Oli ihana kuulla tuo kahdesta syystä. Ensiksikin ihan siksi koska olin välillä tosissani ajatellut että minusta taitaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä tuolle perheelle. Mikä nyt jälkikäteen kuulostaa vähän liioittelulta, myönnän. Mutta olin monesti verrannut itseäni tuon perheen edeltäviin au paireihin (joista en tiedä mitään...) ja ajatellut mitä nuo vanhemmat minusta ajattelee jne jne. Toiseksi: host-äidin ei olisi tarvinnut sanoa tuota, mutta silti sanoi. Tuntui tosi hyvältä ja rohkaisevalta. Pitää muistaa nuo sanat sitten kun taas tulee alemmuuskompleksi tai muuten vaan huono päivä.

LontoolontooLONTOO!

Luovuin Dublin-matkastani. Olin jo ihan täysillä lähdössä mutta lentojen hinnat oli nousseet parin päivän aikana melkoisesti ja päätin että en kyllä hassaa rahoja siihen että pääsen olemaan Dublinissa vajaat kaksi päivää. Ja päätös tuntui hyvältä :) Menen ehkä ensi keväänä, JOS on halvat lennot. Jotenkin ihanaa kun sain tänään palkan ja olen onnistunut säästämään tosi hyvin täällä Israelissa, ja etenkin kun ei olekaan nyt tuota Dublinin matkaa niin ei tuhlaannu siihenkään rahoja. Olen naurettavan iloinen tästä nyt.

Kun menen Lontooseen ajattelin melko piakkoin käydä Brightonissa, pienempi irtiotto Lontoosta. Sitten aion etsiä jostain Täykkäreiden toisen tuotantokauden, jee! Olen ihan ärtynyt itseeni kun otin tänne Israeliin mukaan vain yhden (!!!!) levyn täykkäreitä. Miksi ihmeessä! Haluaisin myös ostaa Downton Abbeyn ekan tuotantokauden. Tai en itse asiassa haluaisi ostaa, vaan katsoa kun kaikki on kehuneet sitä. Jos halvalla saan niin ostan.

Aion myös mennä lenkille ihanaan puistoon Lontoon kämpän lähellä, aah. Ja jo ensimmäisenä viikonloppuna kun olen palannut Lontooseen haluaisin mennä pubeilemaan <3 Oi Lontoo, kaipaan sinua niin! :) Hyvä homma että tämä Israelin matka oli nyt heti alussa eikä esim. lopussa, olisi tosi masentavaa palata täältä Suomeen. Ellei olisi TOSI kova ikävä perhettä.

Mahti homma että ei ole vieläkään ollut kunnon koti-ikävää. Eikä ehkä tulekaan? On saanut niin hyvin skypeteltyä vanhempien kanssa, ja oltua yhteydessä siskoihin ja kavereihin niin eipä hätiä mitiä. Ja kai taustalla on myös se että tykkään ihan oikeasti viettää aikaa yksin, no problem (sanat joita käytän täällä jatkuvasti...). Kuukausi on ulkomailla nyt oltu, and i like it <3

Ei mitään hätää

Tänään oli minun day-off. Oli tosi jees. Oli tosin sovittu että tänne tulee siivooja siinä kahdentoista ja yhden välillä ja minun tulee olla kotona avaamassa ovea. Oukkidoukki. No, siivoojaa ei kuitenkaan kuulunut vielä puoli kolmeltakaan. Mikä minua jäi tässä harmittamaan, oli se miten aloin syyttelemään ja epäilemään itseäni tästä myöhästymisestä. Ymmärsinkö kellonajan väärin? Ehkä siivooja oli jo moneen kertaan soittanut summeria enkä minä vain ollut päästänyt tätä sisään? Olinko jotenkin rikkonut tuon ovipuhelimen?

Soitin asiasta sitten perheen päälle ja selitin tilanteen. Isä oli saanut vasta hetki sitten tietää että siivooja myöhästyi, mutta tulee hetken kuluttua. Hyvä. Ärsyttää että hirveän monesti täällä ollessa syytän aina ensimmäiseksi itseäni, tämä siivooja-juttu oli siitä hyvä esimerkki. Ja ihan kuin perhe minut nyt teurastaisi vaikka en olisi jostain syystä kuullutkaan summeria, mutta hui että tuo ajatuskin järkytti minua hirveästi ja otti mahanpohjasta.

Ja outoa tässä on se että en ole ikinä mitenkään "kohtalokkaasti mokannut". Aika harva lopulta on. Mutta silti ajattelen jotain väärin tehdessäni että "juuri minun tuuria". Vaikka eihän ole. 

Jos perheen äiti etsii kännykkäänsä alan heti miettiä että noniin, siirsinkö minä sitä tänään? Mihin laitoin sen? Vaikka enhän minä IKINÄ kenenkään kännyköihin koske. Huomasin siivoojan lähdettyä että tämä ei ollut pessyt parvekkeen ikkunoita. Tuli heti syyllinen olo, vaikka eihän se minun vika ole! Ihan turhaa tämä tällainen. Onko tämä nyt sitä tunnollisuutta, en tiedä, menee vähän yli. On hyvä huolehtia asioista, mind my own business, mutta kaikki asiat eivät vain liity minuun. Olisi ihan hyvä muistaa elämässä muutenkin...

Ja jos sitten olisinkin tehnyt jotain väärin. Ei mitään hätää, life goes on. Mutta ei, pitää miettiä vielä monen päivän jälkeen että voi kun en silloin tehnyt tätä ja tein tämän väärin ja tämän unohdin, mitä nuo nyt ajattelee, voi ei. Pitäis jotenkin ajatella että ei haittaa vaikka unohdan, ei kukaan pidä minua idioottina. Tai jos tämän asian takia pitää niin sitten on kyllä aika heikot perusteet.

Juttuja ihosta

Kirjoittelenpa tässä nyt omasta ihosta ja siitä miten meikkaan jne jne. Nyt tehdään selväksi, minä EN OSAA meikata. Joten siitä kirjoittaminenkin tuntuu vähän nololta...

Okei, lukion ekalla ihastuin puuteriin. Höpötin kaikille jotka jaksoi kuunnella (ja myös vaikkeivat jaksaneetkaan) miten ihoni on punainen ja haluan peittää sen. Tätä jatkui 24/7. Ihon punaisuudella tarkoitan sitä että, no, en oikein tiedä mikä tässä on. Ihoni on hyvin kuiva, mutta samalla kovin rasvainen. Kosmetologin mukaan rasvaisuus johtuu juuri kuivuudesta (!). En ymmärrä miten se voi olla niin mutta ok. Lisäksi uskon että ihohuokoset tai mitkä lie ovat jotenkin tukossa ja sekin aiheuttaa tätä punaisuutta. No anyway, puuteri oli kova juttu. Meikkivoiteen salat minulle avautuivat vasta lukion tokalla, joten voi vaan kuvitella miltä näytin sen ensimmäisen vuoden levittäen jo valmiiksi kuivalle iholle puuteria, eh. 

Kulmia rupesin myös ehostamaan lukiossa. Mutta vasta yliopistossa viime vuonna sain oikein kulma-innostuksen. Pidin tosi tosi TOSI tummia kulmia, ja laiskuuteni takia ne olivat myös aika tuuheat. Muistan että en välttämättä poistanut kulmameikkiä yöksi kokonaan, vaan jätin ikään kuin pohjaa seuraavalle päivälle. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta itse asiassa teen niin välillä vieläkin. Helpompi värjätä sitten seuraavana päivänä. Voi että tuntuu pahalta muistella näitä ja saati sitten kirjoittaa!

Viime vuoden syksyllä siskoni oli luonani käymässä, olimme menossa baariin ja hän sai suostuteltua minut laittamaan huulipunaa. Siskon reaktiosta innostuneena aloin käyttämään huulipunaa arkenakin. En suinkaan joka päivä, enkä välttämättä punaista väriä, mutta paljon useammin kuin sitä ennen. Huulipunan ansiosta aloin kyllä pitämään suustani, ja sillä sai helposti näyttävyyttä kasvoihin. Tosin joskus tuli laitettua liikaa... Nyt en ole aikoihin laittanut huulipunaa, mutta kun palaan Lontooseen aion ostaa Bootsilta yhden aivan ihanan, jos niitä vielä myydään.

Näin talvella (syksyllä?) elokuvan The Runaways, ja siinä oli tytöillä meikit poikineen (öh?). Etenkin innostuin tummista rajauksista, kissamaisista silmistä ja smokey-eyes -lookista. Päätin kokeilla. Tämänkin kanssa meni joskus överiksi, silmät eivät olleet samanmuotoiset mutta yllättävän hyvin rajaus kuitenkin onnistui. Rajaan yhä silmiä, mutta lähinnä jos olen lähdössä ulos tai  esim. baariin.

Nyt voin riemukseni sanoa että täällä Israelissa ollessani olen jättänyt puuterin käytön pois. Siis minä! Johtuu tosin siitä että nykyinen puuteri taitaa olla liian tummaa minulle, värjää kasvot oranssihtaviksi... Joten tuumin että ehkä parempi ilman. Aamuisin täällä ollessani olen levittänyt vain meikkivoidetta, ehkä aavistuksen rajannut silmiä ja siinä se. Kulmia en ole värjännyt, ja oikeastaan koko kesänä en sitä hirveästi harrastanut. Huomasin nimittäin että itseä on jotenkin helpompi katsoa meikittömänä jos päivälläkään ei ole hirveästi pakkelia naamassa. Vielä vuosi sitten kun laitoin joka aamu paljon meikkivoidetta, puuteria, huulipunaa, rajasin silmät, laitoin tummat kulmat jne. tuntui että illalla pyyhkiessä meikit näytän aivan säälittävän järkyttävältä. Nyt pystyn katsomaan itseäni paremmin peilistä, jopa ilman meikkiä.

Mutta meikkivoiteesta en luovu, ei ei ei. Ja Lontooseen kun pääsen niin aion ostaa uuden puuterin ja sen huulipunan. Vaikka kuvia itsestäni eri meikkivaiheissa tuntuu alussa järkyttävälle katsoa esimerkiksi facebookista, olen silti iloinen että olen kokeillut eri tyylejä. Ja uskaltanut meikata. Nyt tiedän että:
silmien rajaus sopii minun pienille silmille, kunhan en rajaa liikaa jolloin ne vain pienenevät. 
kulmien värjäys todella antaa ilmettä, kehykset kasvoille.
baariin (anteeksi, pubiin) mentäessä on ok laittaa enemmän meikkiä, esim. luomiväriä ym. Ei ole paha, himmeämmässä valossa näyttää vaan hyvältä.
ripsiväri on tosi jees, mutta ehkä vain silloin kun on kulmissakin väriä.

Haluaisin kyllä vielä uskaltaa olla omana itsenäni ilman mitään meikkiä. Siinä on tavoitetta, mutta olen iloinen siitä miten olen "uskaltanut" vähentää meikin määrää.

Kipinä

Se alkoi toissapäivänä. Se kutkuttava tunne joka tulee aina joskus kun on saanut jonkun hyvän ja houkuttelevan idean, melkein kuin tyhjästä. Se alkaa aina torjunnalla "no enhän minä voi, ei onnistu, eeeeeei". Mutta sitten hetken mietittyään tajuaa että "kyllä, miksi ei, miksi ei".

Dubliniin lentää Lontoosta aika edullisesti. Haaveilen parin päivän minilomasta Irlantiin, vihreään saareen. Olisi aika siistiä. En todella tiedä lähdenkö, ja jos lähden niin lähdenkö nyt syksyllä vai ensi keväällä. Mutta pointti on että voin lähteä jos haluan, miksei.

Mieleni perukoilla olen hieman ärtynyt itseeni. Minunhan pitää säästää. Au pair palkkani on sen verran hyvä että jos todella säästäisin niin kyllä rahaa kertyisi. Ja olenkin jo säästänyt, olen ollut melko maltillinen ostoksissani. Ja ei tuo Dublin tekisi kassaani hirveää lommoa, mutta lommon silti. Kannattaako?

Mutta toisaalta. Jos tämä raha-asia on ainut este niin ei ole kummoinen este. (Kröhöm, tai ehkä on). Pelottaa että alkaisin myöhemmin katua etten lähtenyt kun oli hyvä tilaisuus. Olen muutenkin viime aikoina alkanut pelätä sitä miten myöhemmin voi tämänhetkiset valinnat alkaa kaduttaa. Olen nähnyt sekavia unia itsestäni vanhempana, katumassa. Tai joutumassa helvettiin "väärien" päätösten takia. Pitäisi olla miettimättä ja toimia vaan intuition mukaan. Ei se miettimällä parane.

Tuntuu että aika menee hurjaa vauhtia. Ei siis täällä Israelissa nyt erityisen nopeasti, mutta kalenteria selaillessa siltä tuntuu. Syksy on jo alkanut ja olen täällä vaan kevääseen. Vaikka en Dubliniin matkustaisikaan niin nautin tästä tunteesta. On mahdollista asua unelmiensa kaupungissa ja tehdä sieltä matka toiseen kiinnostavaan kaupunkiin. Ehkä.

Mokailua(ko)

Tänään on taas easy päivä. Aloitin siinä puol yhdeksältä, siivoilin aamupalan jälkiä, vaihdoin keskimmäisen pojan (ja tästä eteenpäin alan kutsumaan niitä (!) oikeilla nimillä) Rafin vaatteet. Laskostin pyykkiä ja järjestelin paikkoja, sitä rataa. Kymmeneltä lähdettiin koko perheen voimin johonkin tapahtumaan, täällä Israelissahan vietetään näihin aikoihin uutta vuotta, joten tuo liittyi jotenkin siihen. Itse en siis tapahtumaan osallistunut, vahdin vain ulkona nuorinta lasta.

Kun oltiin pihalla lähdössä perheen äiti kysyi isältään että oliko tämä laittanut vanhemmalle pojalle Jakelle aurinkorasvaa. Isä oli hiljaa ja myönsi ettei, eikä Rafillekaan. Siitä seurasi sitten pienoinen riita, ja olin vähän nolona. Hommahan meni niin että minä vaihdoin Rafille vaatteet, joten minun olisi pitänyt laittaa aurinkorasva myös, tietysti. Pohdinkin sitä siinä vaatteiden vaihdon hetkellä, MUTTA sitä ennen perheen isä oli pessyt pojan hampaat ja kasvot (tosin jälkimmäistä epäilen) JA vaihtanut Jaken vaatteet, joten oletin että oli rasvannut molemmat pojat samalla kertaa. Aamulla oli jotenkin ihme häsis päällä, perheen isän veli oli käymässä jne, niin en asiasta sitten kysynyt. Onneksi minua ei ruettu syyttelemään tässä, raivo kohdistui perheen isään.

Ja pakko kyllä sanoa että ei tuo isä tiedä noiden lasten hommista, ja itse asiassa koko talon menosta mitään. Kävi ilmi että hän oli myös unohtanut laittaa Rafin ja pienimmän lapsen vaipat laukkuun. Ja yhtenä iltana sanoessani hänelle että silitysrauta vuotaa, mitä pitäisi tehdä, tämä kysyi että olinko laittanut siihen liikaa vettä. Come on. Mutta pata kattilaa soimaa, tänä aamuna perheen äiti ei ollut ottanut avaimia mukaan, eikä perheen isälläkään ollut. Eli ainut jolla avaimet oli mukana oli minä, hahaa! Mutta siis, pientä hajamielisyyttä esiintyy molemmissa. Ja mukava tuo isä on, siis todella, mutta jotenkin molemmilla vanhemmilla tuntuu olevan liian kiireinen arki, ja isä on yksinkertaisesti liian vähän kotona. Mutta jotenkin hassua miten perheen toinen osapuoli tietää triplasti enemmän kodin asioista.

Mutta kantapään kautta, note to self: aina kun on mahdollista RASVAA LAPSET. No ei nyt sentään, sehän olis... Heh. Mutta mielummin liikaa kuin liian vähän. Tai sitten vaan voisi avata suun ja kysyä.

Kauan odotettu auringonlasku

On se hassua miten elämä heittelee. En oikein usko kohtaloon, tai en osaa määritellä sitä itselleni, mutta on hyvin merkillistä miten elämässä saattaa päätyä täysin erikoisiin ja uskomattomiin tilanteisiin, ja välillä taas tuntuu että ei tapahdu mitään.

Olen nyt Israelissa host-perheen kanssa ja tänään näin ensimmäistä kertaa auringon laskevan mereen. Tai siis ei nyt mereen, mutta horisontin taa, you know. Lähdin iltakävelylle sitä varta vasten katsomaan ja sitten kun näin sen auringon mieleen palasi kuva ehkä kymmenen vuotiaana piirtämästäni kuvasta jossa on meri ja ISO aurinko katoamassa sen taakse. Muistan miten silloin ajattelin että olisi upeaa nähdä joskus auringonlasku rannalta katsottuna, maista, eikä "vaan laivalta". Jotenkin oli uskomaton olo auringon nyt laskiessa että tässä olen, Israelissa, todistamassa tätä silloin paljon ajattelemaani auringonlaskua. Muistan sen hetken kun piirsin tuota kuvaa, ja se tapahtui silloisessa mummolassa, josta myöhemmin tuli meidän perheen koti. Enpä olisi ikinä silloin uskonut että olen kymmenen vuoden päästä asunut siinä talossa ja matkustanut Israeliin.  

En tiedä onko muillakin tällaista mutta itselläni ainakin on välillä mielessä sellainen "check-list", jossa on asioita jotka haluaisi kokea tietynikäisinä, tai ainakin jossain vaiheessa elämää, tai esimerkiksi paikkoja missä haluaisi käydä yms. Tuo auringonlaskun katseleminen rannalta kuului minulla ehdottomasti tuohon listaan, check!

Siskoni sai lapsen. Kuulin siitä päivän myöhässä sillä tulopäivänä en asentanut internettiä. Jotenkin hassua sillä olin koko matkustuspäivän ajatellut että tänään se varmasti syntyy (okei, olin kuullut siskolta että se on hyvin luultavaa/varmaa, mutta silti). Lentokoneessa oli oikein levoton olo kun ei tiedä miten hänellä menee ja mitä tapahtuu. Israeliin päästyä lakkasin oikeastaan ajattelemasta koko asiaa ja seuraavana päivänä viestin saatuani  koin erittäin lämpimän (?), seesteisen hyvänolon tunteen. Sekä suurta ylpeyttä siskostani.

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon. Tuntuu että tämä aupair-"vuosi" tekee oikein hyvää minulle, mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. Olen jo nyt pettynyt itseeni lukemattomia kertoja täällä ollessani, mutta välillä koen onnistumisen tunteita ja ennenkaikkea suurta onnea siitä että ryhdyin tähän.