Kipinä

Se alkoi toissapäivänä. Se kutkuttava tunne joka tulee aina joskus kun on saanut jonkun hyvän ja houkuttelevan idean, melkein kuin tyhjästä. Se alkaa aina torjunnalla "no enhän minä voi, ei onnistu, eeeeeei". Mutta sitten hetken mietittyään tajuaa että "kyllä, miksi ei, miksi ei".

Dubliniin lentää Lontoosta aika edullisesti. Haaveilen parin päivän minilomasta Irlantiin, vihreään saareen. Olisi aika siistiä. En todella tiedä lähdenkö, ja jos lähden niin lähdenkö nyt syksyllä vai ensi keväällä. Mutta pointti on että voin lähteä jos haluan, miksei.

Mieleni perukoilla olen hieman ärtynyt itseeni. Minunhan pitää säästää. Au pair palkkani on sen verran hyvä että jos todella säästäisin niin kyllä rahaa kertyisi. Ja olenkin jo säästänyt, olen ollut melko maltillinen ostoksissani. Ja ei tuo Dublin tekisi kassaani hirveää lommoa, mutta lommon silti. Kannattaako?

Mutta toisaalta. Jos tämä raha-asia on ainut este niin ei ole kummoinen este. (Kröhöm, tai ehkä on). Pelottaa että alkaisin myöhemmin katua etten lähtenyt kun oli hyvä tilaisuus. Olen muutenkin viime aikoina alkanut pelätä sitä miten myöhemmin voi tämänhetkiset valinnat alkaa kaduttaa. Olen nähnyt sekavia unia itsestäni vanhempana, katumassa. Tai joutumassa helvettiin "väärien" päätösten takia. Pitäisi olla miettimättä ja toimia vaan intuition mukaan. Ei se miettimällä parane.

Tuntuu että aika menee hurjaa vauhtia. Ei siis täällä Israelissa nyt erityisen nopeasti, mutta kalenteria selaillessa siltä tuntuu. Syksy on jo alkanut ja olen täällä vaan kevääseen. Vaikka en Dubliniin matkustaisikaan niin nautin tästä tunteesta. On mahdollista asua unelmiensa kaupungissa ja tehdä sieltä matka toiseen kiinnostavaan kaupunkiin. Ehkä.