Paino kauneuden (ja onnellisuuden) mittarina

Mietin aika pitkään että kirjoitanko tästä aiheesta, ymmärretäänkö tämä teksti väärin ja osaanko pukea ajatuksia sanoiksi. No yritetään.

Ihanne kehonkuvani on aina ollut langanlaiha. Taisin joskus sanoa kaverilleni naisihanteista puhuessamme että minun ihannekroppaa ei taida olla olemassa, en ole vielä kertaakaan nähnyt lehdessä tai livenä naista joka olisi minun mielestäni keholtaan virheetön ja täysin minun ihanteen mukainen. Kaverini sanoi siihen että aika lohduttavaa, eikö? Ja oikeastaan onhan se, sillä jos ihannekehoni ei ole mikään tusinatapaus, eikä välttämättä edes mahdollinen, niin ei minulla pitäisi olla paineita näyttää ihannenaiseltani.

Olin hoikimmillani yläasteella, pituutta oli, paino ei ehtinyt ihan mukaan. Olin hentorakenteinen, mutta en missään mallin mitoissa. Olin yksinkertaisesti hoikka, mutta en anorektikon näköinen. Olen kuluneen parin vuoden ajan huomannut ajattelevani itseäni katsoessani että viisitoistavuotias minäni olisi minuun hyvin pettynyt. Muistan itse asiassa juuri yläasteella ajatelleeni että jos istuessa mahaan tulee makkarat, eikä ne häviä vetämällä mahaa sisään, asialle pitää tehdä äkkiä jotain. Tai ei, tilanne ei saa koskaan mennä siihen. Kröhöm, eipä mennyt ei. Mutta nyt kun asiaa viisi vuotta myöhemmin ajattelen, oli vaatimukseni aika kohtuuton. Vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen saanut kehooni pyöreyttä jota siinä ei ennen ollut, sekä aivan uusia muotoja, jotka eivät (kaikki) ole vain lievän lihomisen tulosta, vaan yksinkertaisesti luonnollisen kehityksen tulosta Miksi oi miksi sitten ajattelen peiliin katsoessani että minulla on liian isot rinnat tai liian iso lantio, että tätä kehonkuvaa itselläni juuri inhosin viisitoistavuotiaana. Ehkä nyt olisi aika sanoa tälle viisitoistavuotiaalle itselleni että sinä olet keskenkasvuinen, pinnallinen ja täysin tietämätön tyttö, jolla tulee olemaan hyvin kurja elämä jos aina peiliin katsoessa mieleen tulee ensimmäisenä kehon "ongelmakohdat".

Haluan painottaa nyt, totta kai on päiviä nyt ja silloin viisi vuotta sitten jolloin olen tyytyväinen kehooni, mutta niitä on liian vähän. Olen yksinkertaisesti täydellisen väsynyt tähän itseeni ruotimiseen ja arvosteluun. Kyllä vieläkin poistan itsestäni kuvia jotka ovat epäimartelevia, ja vieläkin mollaan itseäni perheenjäsenten kuullen, mutta vasta täällä Lontoossa ollessa olen alkanut ajattelemaan että kiloja on tullut, mutta toisaalta olen nyt onnellisempi kuin aikoihin, miten tämä on mahdollista?

Uskon että kehonkuvani on parantunut osittain juuri sen takia koska olen täällä. Äitini ei ole ikinä arvostellut ulkonäköäni, mutta omaansa lähes päivittäin. Se on jättänyt jäljet. Hän ei itse todella ymmärrä miten tuhoavaa tuollainen on, miten vahva lapsen pitää itse olla ettei ala katsoa itseään niillä kriteereillä jotka on kuullut vanhemman suusta. Olin nimittäin alkanut Suomessa ollessa ajatella että mitä äiti ajattelee jos lihon vaikka viisi kiloa, olenko hänen mielestä silloin lihava. Täällä kun en ole kuullut kommenttia omasta ulkonäöstä keneltäkään, se on ollut yllättävän vapauttavaa. Olen ikään kuin saanut itse määritellä olenko lihava vai laiha, onnellinen vai surullinen.

Muistan yläasteella ajatelleeni jostakin kuvasta että onpas ilme huono, mutta toisaalta kroppa näyttää ihan hyvältä, joten mitä väliä, hyvä kuva. Karmii ihan kirjoittaa tuo. Nyt pyrin panostamaan siihen että näyttäisin kuvissa iloiselta, tai edes tyytyväiseltä, näytti kroppa miltä näytti. Ja kyllä, haluaisin että painoa ei enää tulisi, liikkuisin enemmän ja hieman kiinteytyisin. Mutta tämän asian pakkomielteisestä ajattelusta haluan päästä eroon.