Iloa ja raivoa

Voi noita minun otsikoitani... Aloitetaan hyvillä asioilla. Tänään oli aika mukava päivä. Aamupäivällä pesin pyykkiä ja vein keskimmäisen pojan puistoon. Puistossa oli rattoisaa. Eräs mies luuli että se poika on minun poika. Hui kamala, jotenkin hirveää miten sitä vanhenee, nyt olen jo sen ikäinen että voisin periaatteessa, eikä edes periaatteessa vaan ihan realistisesti olla puolitoistavuotiaan äiti. Vaikka ajatus koko äitiydestä tuntuu ihan uskomattomalta, siis minun tilanteessani, ei yleensä. Noniin. 

Sitten sainkin pidettyä melkein kokonaiset neljä tuntia taukoa, kävin keskustassa, kävelin mm. sillä kadulla jolla brittiläistä Sherlock-sarjaa kuvataan. Oli aika cool. Kävin syömässä ja vastoin host-äidin "käskyä" ostin mässyä huoneeseeni. Ja illalla salakuljetin roskat pois. Kolmesta viiteen sain oikeastaan kaikessa rauhassa silittää ja pestä pyykkiä, oli tosi hyvä homma se. Nyt on silityskori tyhjä. Tosin pyykkejä on narulla joten huomenna se taas täyttyy. Mutta koska olen lähdössä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, tan tan taa: Israeliin tämän perheen kanssa, tuo äiti sanoi että huomenna saan jättää siivouksen vähemmälle ja keskittyä lähinnä pyykkeihin. Fine. Nyt illalla olin (taas) lastenvahtina, perheen isä laittoi mulle töistä tällaisen viestin: Hi. Sorry for late notice but are you able to babysit tonight please as my parents have invited Victoria and I out for dinner? No aika asshole olisin ollut jos en olis suostunut. Mutta arvostaisin jatkossa sitä että tuollaisista ilmoitettaisiin aikaisemmin. Anyways, päivä oli hyvä ja toivoisin tuollaisia lisää.

Nyt pahoihin juttuihin. Olen huomannut täällä ollessani (tai olen sen aina tiennyt) että olen taipuvainen fyysiseen väkivaltaan. Tai no en siis tiedä olenko todella taipuvainen, hirveältähän tuo kuulostaa, en siis ole käynyt täällä kehenkään käsiksi, mutta: esimerkiksi tuon vauvan kanssa (o-ou): Olin kahdestaan sen (huom. sen) kanssa kotona yhtenä aamuna, se oli nukkumassa ja minä puuhailin omiani. Olin juuri saanut hyvän tahdin päälle ( tosin hieman ärtynyt noihin hommiin) ja ehtinyt puuhastella noin vartin verran kun tuo lapsi alkaa itkeä. Se oli juuri sellaista itkua etten ollut ihan varma onko hän unessa vai hereillä. Menin sitten rauhoittelemaan ja "hytkyttämään" kehtoa. Yleensä tuo toimii, mutta nyt itku vain yltyi. Minua ärsytti niin kovasti että hommat keskeytyivät. Jälkeenpäin ajateltuna mitäs siitä, minkäs teet, mutta sillä hetkellä raivoni tuota pientä ihmistä kohtaan oli niin suuri. Tekstasin host-äidille että baby on hereillä ja otin vauvan syliin. Ei rauhoittunut ei. Olisi vain tehnyt mieli ravistella, ja todella inhottavaa että reaktioni on tuollainen. Enhän siis ikinä sellaiseen sorru, mutta säälittävää että käy edes mielessä. Toivottavasti tuo nyt ei pahasti järkyttänyt ketään. Ja painotan, minä ihan oikeasti tykkään lapsista. Harmi että oman fiiliksen ollessa huono se meinaa purkautua muihin tuolla tavalla.


Tuolta host-äidiltä palaa välillä käpy noihin lapsiin. Enkä siis ihmettele. Mutta silloin menee ihan huudoksi. Koen nuo tilanteet kiusallisiksi, mutta pyrin jatkamaan omia hommiani, en juuri noteeraa tilannetta. Mikä on ihailtavaa on se että host-äiti ei ikinä (vielä) ole minulle tiuskinut saati sitten huutanut. Vaikka varmasti minäkin olen häntä hitaudellani ja sekavuudellani ärsyttänyt. Ja aina tuo host-äidin suuttuminen on ihan aiheesta, hyvä vaan että komentaa ja pitää kuria. Mutta onko pakko huutaa... No mutta mikä minä olen sanomaan, jos se toimii tuossa perheessä, sama minulle.

-

Löhöän sängyllä, tauolla. Haluaisin hirveästi lähtee ulos syömään, mutta ei todella pitäis sillä olin eilenkin. 

Jännä miten melkein aina aamulla minulla on sellainen olo että ei jaksaisi herätä, ei huvita, en halua jne jne. Mutta heti kun on saanut itsensä ylös ja käynyt hakemassa aamupalaa alkaa olla jo helpompaa. Päivä lähtee yllättävän nopeasti kuitenkin käyntiin. 

Tänään pitäisi vielä imuroida ja pestä pyyhkeitä ja vaatteita. Niin ja silittää, never ending job. Alkaa olla päivä päivältä helpompaa täällä olo. Enää en tunne itseäni koko ajan idiootiksi, jee. Mutta silti en ymmärrä miten olisin saanut pestyä pyykkiä, siivottua keittiön, kasteltua kukat, pyyhittyä lasiovet ja imuroitua nyt aamupäivällä, kun pitää samalla touhuta lasten kanssa. Jätin imuroinnin iltapäivälle.

Tuntuu että pitäisi käyttää tämä tauko jotenkin hyödyksi, käydä kävelyllä puistossa tai jotain. Mutta ei vain huvita yhtään. Ehkä sen sijaan jään tähän sänkyyn... Äh, aamulla ajattelin että päivitän tänään blogia pitkästi ja hienosti (?) mutta nyt tuntuu että aivot ovat kuin puuroa. En ihan tällaisia tekstejä olisi halunnut kirjoittaa Lontoon ajastani, vähän latteaa nimittäin, mutta tällaiset päivät ovat kuitenkin iso osa tätä arkea.

Huomenna palkkapäivä, JEE!

Camden Town

Olin eilen ulkona Camden Townissa. Työt sain päätökseen oikeastaan ensimmäistä kertaa tasan seitsemältä, kuten kuuluisikin. Yleensä kun olen lähdössä illalla baariin tai muuten ulos en käy suihkussa (!) mutta nyt oli niin lähmäinen olo että päätin laittautua pitkän kaavan mukaan. Tosin olikin vain tunti aikaa. Laitoin päälle mustat legginssit, sinisen kukallisen korkeavyötäröisen hameen ja mustaharmaaraidallisen t-paidan. Sen päälle puin sinisen jakun, jota itse asiassa pidin päällä koko illan, oli yllättävän vilpoisaa.

Oli mukavaa. Näin yhtä suomalaista ja yhtä itävaltalaista aupairia. Molemmat kivoja tyttöjä, mutta voin sanoa jo nyt että ei meistä mitään sydänystäviä tule. Mutta mielestäni nyt riittää että on kivaa ja suhteellisen vaivatonta hengata yhdessä. Camden oli mahtava "menomesta", tosi paljon erilaisia pubeja ja klubeja. Pidän kovasti pubi-kulttuurista, ei yhtään harmittanut ettei menty tanssimaan, hengailu riitti hyvin. Ihmiset oli mukavia ja rentoja, oli kiva fiilis.

Olin aivan onnessani sillä olen huomannut että olen nykyään paljon spontaanimpi ihminen kuin ennen. Tuolla Camdenissakaan en ollut ikinä ennen käynyt, mutta ex temporee sinne menin ja pärjäsin oikein hyvin. Matkalla sinne tajusin että minulla ei ole aavistustakaan miten pääsen sieltä pois kun metrot eivät kulje. Kuitenkin poislähdön hetkellä keksin itselleni reitin ja niin selvisin kotiin ongelmitta. Oli ihanaa olla yöllä keskustassa Oxford Streetillä kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Toista kuin täällä Willesden Greenissä, kulkukissoja vaan...

Tämä päivä menee todella nopeasti. Nukuin melkein kymmeneen ja äsken söin lounaan. Dagen efter hiipii salakavalasti aina vasta parikolme tuntia heräämisen jälkeen. Aina aamulla onnittelen itseäni siitä miten ei pahemmin satu päähän tai ole huono olo, mutta myöhemmin päivällä se tunne tulee. Kuudeksi menen keskustaan näkemään yhtä toista aupairia, tapasin hänet facebookissa. Kuulostipa nörtiltä...Mutta toisaalta sitä se on.

Olisi ollut kiva lähteä tänäkin iltana ulos (eilen treffaamani tytöt aikovat taas Camdeniin) mutta koska huomenna on töitä enpä taida. Joten keskustasta tultua tyydyn katselemaan Twilightia telkkarista.

Paras päivä

Tämä päivä taisi olla tähänastisen täällä olon paras työpäivä. Olin eilen etukäteen jännittänyt tätä päivää, sillä host-äiti lähti tänä aamuna Edinburghiin nuorimman lapsen kanssa ja tulee kotiin huomisiltana. Host-isä sen sijaan jäi kotiin tekemään töitä, onneksi. Olin pelännyt että tästä tulee hirveän kiireinen päivä, isä ei saa oltua töissä, minulla ei ole taukoja, jne jne. Mutta toisin kävi. Aamulla perheen isä otti molemmat pojat mukaansa, vei vanhimman semmoiselle summer campille jossa se käy pari kertaa viikossa. Sen aikaa minä sain hyvin tehtyä aamuhommat ja siivoiltua. Isän tultua lähdin keskimmäisen kanssa läheiseen puistoon ja isä pääsi töihin. Olin eilisestä viisastuneena ottanut mukaan pallon ja siitä meillä riittikin puistossa riemua. Jotenkin ihmeellisiä nuo lapset. Tämäkin poika on puolitoistavuotias ja parasta hupia siellä puistossa tuntui olevan se että me juoksemme pallon perässä sen vieriessä aina vaan kauemmas ja kauemmas. Jee.

Yhdeltätoista tulin pojan kanssa puistosta takaisin ja host-isän äiti tuli käymään. Sain kuin sainkin taukoni. Kävin "ihan uhalla" keskustassa pyörimässä vähän kaupoissa ja syömässä. Mitään en onneksi ostanut. Melko pian tauon jälkeen host-isä lähti...jonnekin lasten kanssa ja taas jäi minulle aikaa tehdä hommia. Siivosin, pesin pyykkiä ja silitin. Olen niin ylpeä itsestäni kun sain silitettyä kaikki kopassa olevat vaatteet ja lakanat. Vielä eilen luulin että se ei ikinä tyhjene.

Nyt "babysittaan", mutta se on aika rentoa sillä host-isä antoi minulle luvan mennä nukkumaan, hänellä voi mennä pitkään. Alrighty. Ei kuitenkaan yhtään väsytä. Eilen olin ihan poikki, oikein jalkoihin sattui, päähän myös, mutta nyt olen "elämäni kunnossa". Huomenna töiden jälkeen menen luultavasti keskustaan yhden suomalaisen tytön kanssa, joten voi yrittää lohduttautua sillä että vaikka huominen olisi hirveä, illalla pääsee nollaamaan pään. Vaikka tuskin nyt hirveä.

Väsyttää

Väsyttää. Todella paljon. On se jotenkin hullua miten aamulla kun herää tuntuu että päivä tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan, mutta jo aamupäivästä aika alkaakin kulumaan tosi nopeasti. Mikä on hyvä. Tosin oikeastaan melkein joka ilta olen työskennellyt yli seitsemään, vaikka virallisesti mun työpäivä loppuisi silloin. Ensimmäisinä päivinä sätin itseäni ja mietin mikä aikataulussani ei pelaa, mutta eilen tajusin että syy ei ehkä ole minussa. Host-äiti on mukava ja kysyy apuun vain tarvittaessa, mutta silti tuntuu että melkein jatkuvasti olen keskeyttämässä oman hommani ja auttamassa häntä. Ja siksihän täällä olen, mutta tajuaakohan hän että joka ikinen kerta kun hän pyytää apua lasten kanssa, keskeytyy ja samalla lykkääntyy minun siivoukset yms.

Tänään jäin vielä seitsemän jälkeen babysittaamaan, ja sain "ilokseni" kuulla että sama homma huomenna. JA menen sunnuntaina töihin. Tälleen lueteltuna kuulostaa ärsyttävältä ja epäreilulta, mutta sovittiin että ensi viikolla on vain yksi babysittaus ja maanantai on vapaa. Fine. Joustava linjani pitää... Mutta eilen olin kyllä super-uupunut ja oli jotenkin todella huono päivä. Oli hirveästi tehtävää, tai en nyt tiedä oliko sitä niin hirveästi, tuntuu vaan siltä kun ei ole minkäänlaista rutiinia, ja illalla iski koti-ikävä. Tai en tiedä voiko sitä koti-ikäväksi sanoa koska en varsinaisesti toivonut että olisin Suomessa, mutta toivoin vain pienoista irtiottoa tästä arjesta. Heh, irtiottoahan minä halusin Suomesta, be careful what you wish for. En silti yhtään kadu että tulin tänne, murehdin vain että onko perhe minuun tyytyväinen yms.

Vaikka on ollut näitä pitkiä päiviä, on ollut myös kivoja päiviä. Lauantaina näin yhtä suomalaista au pairia, käytiin keskustassa ja shoppailtiin vähän. Oli tosi mukavaa. Ja kivaa puhua suomea. Perjantai-iltana sovittiin että nähdään taas. Toivoisin vaan että kaikki sosiaalinen elämä ei rajoittuisi vain viikonloppuun, vaikka hyvä että edes silloin. Siis todella hyvä.

Sellaisina päivinä kun matkustaa noilla punaisilla busseilla tai kävelee Oxford Streetillä tajuaa todella olevansa Lontoossa ja se on parasta.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Otsikko on radikaali eikä niin tekstiä kuvaava, mutta en nyt parempaakaan keksinyt. Olen ollut täällä Lontoossa vasta kaksi kokonaista päivää, mutta voisinpa kertoilla jo nyt mitenkä tapani ovat muuttuneet näiden päivien aikana. 

Työt alkaa joka päivä 08.15. Host-äiti sanoi että tämä aikataulu ei luultavasti tule ikinä muuttumaan, sillä eivät tarvitse heti lasten herättyä apua. Tämän jälkeen töitä on vartin yli yhteentoista asti, tämä ajankohta puolestaan saattaa muuttua. Esimerkiksi maanantaina menen äidin ja lasten mukana lääkäriin ja lähdemme puoli kahdeltatoista, eli periaatteessa aikana jolloin minulla pitäisi olla vapaata. Perhe tuntuu kyllä reilulta joten uskon että jos he sanovat korvaavansa ajan antamalla minulle joskus muulloin enemmän vapaa-aikaa, uskon heidän sen tekevän. Vartin yli kolmelta jatkuu taas työt ja kestävät seitsemään. Hullua miten tuntuu että tuo ilta-päivä menisi nopeammin kuin aamu. Aamulla on ollut aikaa tehdä asioita, ja olenkin ehkä tehnyt liian hitaasti, sillä iltapäivällä on tullut hirveä kiire. I'm still learning time management.

Mutta siis, koska työt alkavat tuohon aikaan, heräsin tänään jo seitsemältä. Halusin viettää hetken omaa aikaa joten kipitin äkkiä hakemaan aamupalaa ennen muita ja söin sen huoneessani. Voisin syödä sen myös alakerran pöydässä, mutta a. on rauhallisempaa ja mukavampaa omassa huoneessa b. keittiön pöydällä on vain neljä tuolia and you never know if both of the parents are gona be at the breakfast table.

Heti herättyäni pesen hampaat ja puen päivävaatteet mitä en yleensä ikinä kotona tee ennen aamupalaa. Mielelläni hengailen yöpissä niin kauan kuin se suinkin vaan on mahdollista. Nyt kuitenkin ajattelin että on asiallista täällä ollessa olla täysissä pukeissa. 

Kengät. Those damn shoes. Varsinainen murheenkryyni minulle. Kuunneltuani tarpeeksi vihjailevaa lausetta jonka mukaan it's up to you whether you want to put your shoes on, you really can if you want to rupesin käyttämään sandaaleita sisällä ollessani. Tosin yläkerrassa tai yksin täällä siivoillessani en pidä kenkiä. Hiertää, ahdistaa, oudoksuttaa (?), no good.

Puhun parempaa englantia lasten kanssa ollessani kuin vanhempien kanssa. True story. En tiedä miksi, ehkä koska sanasto on tietysti helpompaa ja jotenkin pystyn keskittymään paremmin ääntämiseen kun tietää että se ei ole noilla lapsillakaan mitään täydellistä. Tai no itse asiassa Jaken (4v.) englanti on kyllä oikein nätisti äännettyä. 

Syön vähemmän. Tänään huomasin että olin syönyt ensimmäisen kerran aamulla siinä seitsemän jälkeen ja seuraavan kerran söin kahden maissa. En kehdannut rueta väsäämään ruokaa perheen äidin hengatessa keittiössä ja työn touhussa se vain unohtui. Perhe tekee joka perjantai ilta perunoita, kanaa yms. "juutalaisruokaa" ja perjantaisin tarjoavat siis minullekin. Mikä oli tosi jees, olinkin ihan nälissäni. Oli myös oikein hyvää. 

Kummasti sitä kuitenkin jaksaa vaikka olisi kuinka väsynyt. Tänään oli siivouspäivä ja olin jotenkin ihan poikki. Yhdessä vaiheessa päivää, taisi olla neljältä, host-äiti halusi näyttää miten kattaa pöytä (huomenna niille tulee vieraita) ja en vaan millään meinannut muistaa sitä järjestystä. Mun piti kysyä noin tuhat kertaa. Jälkeenpäin nolottaa, sillä se ei ollut mitään astronauttifysiikkaa, mutta laitan sen väsymyksen ja infortmaatiotulvan piikkiin. Kun koko ajan tulee uutta, niin ei kyllä ihmekään, että jossain vaiheessa "aivot menee jumiin". Parempaa ilmausta sille en keksi. 

Olen kohtelias täällä. Ja joustava. En halua tehdä tästä mitään itsekehu-kappaletta, vaan painotan että en ole kohtelias Suomessa, kotona. Joustavuus myös, en ole pitänyt itseäni joustavana, ja en kyllä täysin ole vieläkään, mutta jos host-äiti ehdottaa jotain uutta työ aikoihin ym. i'm immediately on board. Ja huomaan että se kyllä arvostaa sitä. 

Tiivistettynä: en tykkää kengistä sisällä, syön vähemmän, olen oikeasti väsynyt, englantini vaihtelee, mutta pyrin olemaan joustava. Ja nyt HUOM. olen ollut täällä sen kaks päivää. Eli kiva lukea myöhemmin näitä, saattaa muuttua aika radikaalisti. Toivon kuitenkin että jaksaisin olla iloinen ja joustava, ja ruuan suhteen olemaan ahmimatta kaikkea mitä eteeni saan.

Uuden oppimista

Miten minä muistan kaiken!? Onneksi host-äiti on kirjoittanut tarkat ohjeet päivittäisistä hommista, ja jotenkin uskon että kun alan muistamaan niin hommat tuntuvatkin aika helpoilta. Nyt alussa vain tuntuu hyvin vaikealta. Eniten olen huolissaan pyykinpesusta, sillä siinä on isoin riski mennä vikaan ja pilata vaatteet. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy. 

Tämä päivä oli kaiken kaikkiaan oikein mukava. Aamupäivän kuljin näiden nykyisen au pairin perässä tämän näyttäen ja selittäen talossa tehtäviä hommia. Niin ja lapset tapasin kunnolla tänään. Meinasi jo unohtua, päivä on tuntunut niin pitkältä. Vaikuttivat oikein mukavilta. Kahdeltatoista lähdettiin tämän au pairin kanssa ulos syömään, mukana oli myös hänen kaverinsa. Oli oikein rattoisaa ja hauskaa. Illalla jatkettiin hommia ja auteltiin lasten kanssa. Kaikki vaikuttavat onneksi todella ystävällisiltä ja reiluilta mutta alan kyseenalaistamaan muistiani pahemman kerran. Mutta muistamattomuuteni on pakko johtua siitä että saan koko ajan uutta informaatiota, pakko. 

Oli yllättävän työntäyteinen päivä mikä on aika paljon sanottu henkilöltä jonka ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään... Huomenna työt alkaa vartin yli kahdeksalta, mielestäni oikein asiallinen ajankohta mutta onko kello jo kymmenen? Haluan käydä vielä suihkussa, katsoa täykkäreitä ja...Zzzzzz.

Paikan päällä

Täällä ollaan, paikan päällä! Oi että mä rakastan tota lausetta (virkettä...?). On vähän hirttäny kiinni oikeestaan, aina kun olen uudessa paikassa niin pitää sanoa noin. Olen siis nyt Lontoossa omassa huoneessani talon kolmannessa kerroksessa. Huoneeni yhteydessä on kylpyhuone ja siitä puolestaan pääsee jonkinlaiseen kodinhoitohuoneeseen. Yläkerrassa on myös perheen isän työhuone. Tämä talo on aivan ihana, mutta tänne pääseminen olikin vähän kinkkisempi juttu.

Pitkään kaikki meni hyvin. Ehdin Helsinki-Vantaan lentokentälle menevään bussiin, lentokentällä näin siskoni ja siitä sitten koneeseen. Lento oli ehkä miellyttävin ikinä, niin pehmeä nousu ja lasku että kyllä kelpasi. Olisi ihan pitänyt kiittää kapteenia. Laukku tuli hihnalta nopeasti ja niin hyppäsin Victoria stationille menevään junaan. No siellä taas...no, väitän aina että osaan liikkua Lontoon metroissa todella hyvin mutta on siinä melkein joka kerta alussa vähän totuttelemista. En onneksi mennyt mutta meinasin mennä väärään metroon. Mutta, ei siis mitään "emämunausta" (!?) senkään suhteen. Oli puhe että laitan tekstiviestiä kun olen Finchley Roadilla menossa niin perheen isä ennättää tulla minua vastaan. Well, kännykkäni ei suostunut toimimaan. Olin harmissani mutta rauhallinen, ajattelinhan sen johtuvan siitä että metroissa yhteys on usein niin huono. Mutta kun tulin päämäärääni niin en pystynyt edelleenkään lähettämään viestiä, enkä soittamaan. Hetken en totta puhuen tiennyt mitä tehdä. Toki mietin taksin ottamista, mutta toisaalta harkitsin jääväni odottelemaan perheen isää. Lopulta rohkaistuin kysymään eräältä mieheltä missäpäin saa takseja (!). Hän näytti vähän hämmentyneeltä joten avauduin ja kerroin miten kännykkä ei toimi ja pitäisi päästä tiettyyn osoitteeseen. Ja vaikka vieraille sedille ei saisi puhua niin kerroin minä sen osoitteen. Onnekseni mies tarjoutui saattamaan minut, oli itse menosssa samaan suuntaan eikä matkaa olisi paljon. Kyllähän tuo nyt tällä tavalla kirjoitettuna kuulostaa vähän creepyltä mutta kun se mies vain oli hyvin tavallisen ja mukavan oloinen niin totta kai "lähdin hänen matkaansa". Sitä paitsi siihen suuntaan olisin muutenkin lähtenyt kävelemään. No mies löysi helposti sen kadun ja siinä vaiheessa erkaannuttiin. Mies oli kyllä hyvin mukava, juteltiin Suomesta ja jääkiekosta. (Hyvin noudatin "älä puhu ventovieraille" -ohjetta, not!) Kiittelin häntä kovasti.

Sitten ei kun soittamaan ovikelloa ja toivomaan ettei lapset herää. Perheen vanhemmat olivat todella mukavia, näin huoneeni ja sitten (onneksi) ruettiin syömään. Hyvin mahdollista että mieli tästä muuttuu mutta nuo vanhemmat vaikuttavat todella, todella mukavilta. Ja hauskoilta. Heillä on tosi hieno koti mutta silti tuntuvat olevan jotenkin maanläheisiä. Ja he kehuivat englantiani. (hehe, the truth will come out eventually, siis se että en olekaan siinä niin hyvä). Tunnen itseni kunnon nörtiksi kun heti yksin jäätyäni aloin kirjoittamaan tätä blogia. Mutta sitten ajattelin että mitä väliä. Hyvä kirjoittaa nyt kun on tuoreessa muistissa asiat. Tietokoneella olo on ok niin kauan kun ei laiminlyö sosiaalista elämää sen vuoksi.

Huomenna onkin näiden nykyisen au pairin viimeinen päivä, toimin eräänlaisena kuunteluoppilaana ilmeisesti. Suoraan ei komennettu heräämään samaan aikaan hänen kanssaan mutta oletan että se olisi varsin suotavaa. Eli ajattelin nousta puoli kahdeksalta. Vartin yli kahdeksan alkaa nimittäin lapsiperheen arki, oh joy...

Lapset ja vanhemmat

Skypettelin tänään viimeisen kerran tulevan host-perheeni kanssa. Näin myös ensimmäistä kertaa lapset. Vaikka aina jännittää etukäteen tuo skypetys, niin ilokseni olen huomannut että itse tilanteessa ei jännitä. Ja ne lapset. Olin jännittänyt sitä miten ymmärrän esimerkiksi tuon nelivuotiaan juttuja. Okei, ei hän paljoa puhunut, mutta perheen isän jututtaessa poikaa huomasin ymmärtäväni tätä oikein hyvin. Ja koin oloni hyvin ristiriitaiseksi. Jotenkin tuntui käsittämättömältä että parin päivän päästä minä olen tuossa samassa talossa noiden ihmisten kanssa, puhumme eri kieliä (tai siis tietenkin siellä samaa...) ja olemme muutenkin kuin eri maailmoista. Hui kamala, mitä!? Mutta toisaalta koin hyvin universaalin tunteen tuon pojan jutellessa, samanlaisia ne on kaikkialla, lapset siis. Ja ihmisetkin ehkä, jos nyt yleistetään rankalla kädellä. Toivon vaan että saisin nopeasti arjesta siellä kiinni, vaikka en tottuisikaan työhön niin nopeasti, niin tuntisin oloni siellä normaaliksi ja olisin niin sanotusti sinut Lontoon kanssa.

Tänään käytiin pyöräilemässä vanhempien kanssa. Oltiin sovittu että lähdetään äidin kanssa kahdestaan, mutta sitten isäkin tuli mukaan. Tunsin oloni hirveäksi sillä ensireaktioni isän lähtöön oli kielteinen. Aloin siinä pyöräillessä pohtimaan että miksi ihmeessä. Onhan nyt tosi epäkohteliasta haluta lähteä äidin kanssa muttei isän. Toivottavasti isä kuitenkin ymmärsi, että tässä ei tietenkään ole kyse siitä että pitäisin hänestä vähemmän. Viime vuosina, oikeastaan aina, äidille on vaan ollut helpompi jutella. Olen miettinyt paljon tätä äiti-tytär suhdetta, siinä on sitä jotain. Vaikka isä olisi kuinka täydellinen, niin ovat lapset aina enemmän äidin kuin isän. Nyt pitää kyllä olla varovainen tuon aina-sanan kanssa. On tottakai poikkeuksia, jotkut ovat läheisempiä isien kanssa, mutta minun perspektiivistä äidin ja tyttären suhde on ainutlaatuinen, sellainen mitä ei saa isän kanssa rakennetuksi.

No tulipas tuosta paasaus, pointti oli että on oikein kiva viettää aikaa sekä äidin että isän kanssa, mutta äidin kanssa olen läheisempi ja puhun enemmän. Molempia tulee ikävä.

Edes vähän

Harmittaa. Ei ärsytä mutta harmittaa. On koko ajan tämän au pair asian kanssa tuntunut siltä, että en oikein voi hehkuttaa sitä vanhemmilleni millään lailla. Ja en nyt tiedä, en taida sellainen hehkuttaja-tyyppi ollakaan, vaan luonteeseeni kuuluu tietty pessimistisyys. Silti, nyt tuntuu että jos ajasta siellä tulee rankka, en oikein "saisi" valittaa siitä, koska tiedän sen mahdollisuuden ja olen silti menossa. Tuntuu, että kun kerron ajasta siellä, tulisi sitten kertoa vain hyviä asioita.

Ehkä eniten harmittaa ja lannistaa se, että en ole kertaakaan kuullut vanhemmiltani rohkaisua, tyyliin: Hyvin sinulla siellä menee. Ainoa rohkaisu minkä esimerkiksi äiti yleensä asoihin antaa on: Kyllä sinä selviät. Aha. No aina ei haluaisi vain selvitä, joskus haluaisi pärjätä, osata. Ei vain selvitä. Ihan kuin tuleva au pair vuosikin tulisi olemaan minulle pelkkää selviytymistä. (Ja voi siis hyvinkin olla...)

Lohduttaisi vaan niin pirusti kuulla sanat: ei mitään hätää, tulet pärjäämään siellä oikein hyvin, jne. En tykkää kuunnella tai antaa turhia kehuja, mutta nyt jos koskaan olisi pieni rohkaisu paikallaan. Ei sellainen että ojennetaan vajaa viikkoa ennen lähtöä Kodin hoidosta -niminen kirja käteen ja kehotetaan perehtymään siihen.