Paikan päällä

Täällä ollaan, paikan päällä! Oi että mä rakastan tota lausetta (virkettä...?). On vähän hirttäny kiinni oikeestaan, aina kun olen uudessa paikassa niin pitää sanoa noin. Olen siis nyt Lontoossa omassa huoneessani talon kolmannessa kerroksessa. Huoneeni yhteydessä on kylpyhuone ja siitä puolestaan pääsee jonkinlaiseen kodinhoitohuoneeseen. Yläkerrassa on myös perheen isän työhuone. Tämä talo on aivan ihana, mutta tänne pääseminen olikin vähän kinkkisempi juttu.

Pitkään kaikki meni hyvin. Ehdin Helsinki-Vantaan lentokentälle menevään bussiin, lentokentällä näin siskoni ja siitä sitten koneeseen. Lento oli ehkä miellyttävin ikinä, niin pehmeä nousu ja lasku että kyllä kelpasi. Olisi ihan pitänyt kiittää kapteenia. Laukku tuli hihnalta nopeasti ja niin hyppäsin Victoria stationille menevään junaan. No siellä taas...no, väitän aina että osaan liikkua Lontoon metroissa todella hyvin mutta on siinä melkein joka kerta alussa vähän totuttelemista. En onneksi mennyt mutta meinasin mennä väärään metroon. Mutta, ei siis mitään "emämunausta" (!?) senkään suhteen. Oli puhe että laitan tekstiviestiä kun olen Finchley Roadilla menossa niin perheen isä ennättää tulla minua vastaan. Well, kännykkäni ei suostunut toimimaan. Olin harmissani mutta rauhallinen, ajattelinhan sen johtuvan siitä että metroissa yhteys on usein niin huono. Mutta kun tulin päämäärääni niin en pystynyt edelleenkään lähettämään viestiä, enkä soittamaan. Hetken en totta puhuen tiennyt mitä tehdä. Toki mietin taksin ottamista, mutta toisaalta harkitsin jääväni odottelemaan perheen isää. Lopulta rohkaistuin kysymään eräältä mieheltä missäpäin saa takseja (!). Hän näytti vähän hämmentyneeltä joten avauduin ja kerroin miten kännykkä ei toimi ja pitäisi päästä tiettyyn osoitteeseen. Ja vaikka vieraille sedille ei saisi puhua niin kerroin minä sen osoitteen. Onnekseni mies tarjoutui saattamaan minut, oli itse menosssa samaan suuntaan eikä matkaa olisi paljon. Kyllähän tuo nyt tällä tavalla kirjoitettuna kuulostaa vähän creepyltä mutta kun se mies vain oli hyvin tavallisen ja mukavan oloinen niin totta kai "lähdin hänen matkaansa". Sitä paitsi siihen suuntaan olisin muutenkin lähtenyt kävelemään. No mies löysi helposti sen kadun ja siinä vaiheessa erkaannuttiin. Mies oli kyllä hyvin mukava, juteltiin Suomesta ja jääkiekosta. (Hyvin noudatin "älä puhu ventovieraille" -ohjetta, not!) Kiittelin häntä kovasti.

Sitten ei kun soittamaan ovikelloa ja toivomaan ettei lapset herää. Perheen vanhemmat olivat todella mukavia, näin huoneeni ja sitten (onneksi) ruettiin syömään. Hyvin mahdollista että mieli tästä muuttuu mutta nuo vanhemmat vaikuttavat todella, todella mukavilta. Ja hauskoilta. Heillä on tosi hieno koti mutta silti tuntuvat olevan jotenkin maanläheisiä. Ja he kehuivat englantiani. (hehe, the truth will come out eventually, siis se että en olekaan siinä niin hyvä). Tunnen itseni kunnon nörtiksi kun heti yksin jäätyäni aloin kirjoittamaan tätä blogia. Mutta sitten ajattelin että mitä väliä. Hyvä kirjoittaa nyt kun on tuoreessa muistissa asiat. Tietokoneella olo on ok niin kauan kun ei laiminlyö sosiaalista elämää sen vuoksi.

Huomenna onkin näiden nykyisen au pairin viimeinen päivä, toimin eräänlaisena kuunteluoppilaana ilmeisesti. Suoraan ei komennettu heräämään samaan aikaan hänen kanssaan mutta oletan että se olisi varsin suotavaa. Eli ajattelin nousta puoli kahdeksalta. Vartin yli kahdeksan alkaa nimittäin lapsiperheen arki, oh joy...