Kultahattu

Ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni Baz Luhrmannin ohjaamasta Gatsby - Kultahattu -leffasta. Kaiken kaikkiaan oli positiivinen yllätys, sillä yritin lukea kirjaa ja se jäi kesken. Elokuvassa tarina kuitenkin toimi, oli lisätty draamaa ja sitä tarina mielestäni kaipasi. Ja ne värit, oli visuaalisesti erittäin komea, selkeästi Luhrmannin kädenjälkeä (ohjannut myös Moulin Rougen ja Romeon ja Julian). Välillä jotkut kohtaukset oli niin tuolle ohjaajalle tyypillisiä että alkoi melkein jo häiritä. Esimerkiksi jotkut rajut kohtaukset oli tehty melkein kauniiksi, vaikea kertoa enempää antamatta juonipaljastuksia. Ja vaikka kuinka joku maisema näytti todella kauniilta ja hyvin tehdyltä, mieleen piirtyi kohtaus jossa Gatsby (Leonardo DiCaprio) itse kruisailee autolla ja tausta vaihtuu aivan liian hitaasti ja näyttää muutenkin niin keinotekoiselta että ihan häiritsee. Liekö tarkoituksella jätetty tuollaiseksi, ei voi tietää.

Oliko elokuva sitten hyvin aikaansa kuvaava? Tapahtumat sijoittuvat 20-luvulle, mutta välillä tuntui että elokuva yritti painottaa tuota aikaa liikaa. Esimerkiksi elokuvan yksi päähenkilö halusi "ehdottomasti" kuunnella Charlestonia, ja alkoi tanssimaan minun mielestäni jotenkin pelkistetyn näköisesti 20-luvun tanssityylin mukaisesti. Ihan kuin elokuva yrittäisi sanoa: huomatkaa nyt, näin TUOHON AIKAAN. Mutta en ole asiantuntija, joten...

Näyttelijät. Very good! Jotenkin olen DiCaprion nähnyt aina tuollaisissa vähän hurmuri-tyyllisissä rooleissa, sinänsä ei siis mitään uutta, mutta kyllä hänessä mielestäni ruumiillistui Gatsby (mikäli hahmosta kokonaista kuvaa edes sain kirjaa luettuani vain puoliväliin). Naispääosa Daisy oli täydellinen yllätys. Huomasin nimittäin että Carey Mulligan joka näyttelee Daisya oli myös Ylpeydessä ja ennakkoluulossa se ärsyttävä pikkusisko Kitty. Huh huh millaista muuntautumiskykyä. Ulkomuoto, ryhti, ääni! Täydet kymmenen pinnaa.

Musiikilla oli ristiriitainen vaikutus. Olin kuullut kavereiltani valitusta siitä miten heitä häiritsi koko ajan elokuvan musiikki. Se ei nimittäin ollut tyypillistä 20-luvun musiikkia vaan kohtauksissa soi nykypäivän artistit: Emeli Sande, Jay Z, Will.I.Am... Mutta oli kappaleet kuitenkin muokattu sen verran hyvin että itseäni ei häirinnyt. Jäi vaan ristiriitainen olo: tavallaan yritettiin painottaa juuri tuota aikaa, tavallaan tuntui että itse ajasta pyrittiin irtaantumaan. Jäi hämmentynyt fiilis, mutta niin kyllä tuon ohjaajan elokuvista yleensäkin. 

Arvosanaksi annan kasi puolen. Näyttelijät, visuaalisuus ja ohjaus olivat kyllä kympin arvoisia (tai visuaalisuus ehkä 9) mutta tarina oli mielestäni liian mielenkiinnoton (kröhöm, tylsä) nostaakseen arvosanaa yhtään ylemmäs.

Olen tietoinen siitä miten pinnallisia asioita olen viime aikoina (KOKO AJAN :D) tänne kirjoittanut. Ihan kuin päässäni ei pyörisi mitään muuta. Totta puhuen päivän aikana ehtii ajattelemaan melkein stressiksi asti oikean elämän asioita, eikä niitä kuitenkaan aina huvita tänne kirjoittaa, so... Mutta mitä selittelen, minun blogi, minun teksti (alright...).

TV TV TV TV

Oo, telkkariohjelmat ja ihanat elokuvat <3

Kävin viime perjantaina katsomassa Nälkäpelin, Vihan liekit. Englanninkielinen nimi on Catching Fire ja sopii taas kerran paremmin kuin suomennos mutta annetaan anteeksi. Tykkäsin TOSI paljon kirjasta silloin kun luin, muistan miten soitin heti kaverilleni sen luettuani ja puhuttiin siitä varmaan puoli tuntia. Se juoni vaan jotenkin toimii. Onhan se jotenkin tosi raaka, mutta tavallaan hirveän osuva, välillä tuntuu että herranjestas tää maailma voisi oikeasti mennä tuohon pisteeseen! Mutta tuskin nyt kuitenkaan. Nälkäpeli on juuri sellainen kirja/elokuva josta äiti sanoisi: ei kuulosta hirveän kivalta. Niin, no ei Titanic tai Anne Frankin päiväkirja varmaan olleet kivoja elokuvia mutta ei se tarkoita etteikö ne voisi olla hyviä. Mitä äiti edes tarkoittaa "kivalla"... =D 

Tuon elokuvan näkemistä en trailerin perusteella odottanut hirväesti. Mutta silti ehdottomasti halusin mennä katsomaan. Voi että se oli hyvä! Ja erityisesti elokuvateatterissa, se tunnelma oli aivan mahtava. Kesken leffaa ihmiset taputtivat, vislasivat, haukkoivat henkeä, repeilivät... Yleensä ylimääräiset äänet elokuvissa ärsyttää mutta nyt ei ollenkaan. Kymmenen pinnaa!

Täydelliset naiset...Jäin koukkuun kesällä ja nyt on neljäs kausi menossa. Ihan järkyttävää, tuntuu että katson niitä joka päivä! Lempihahmoni taitaa olla Lynette, joskin hänen suosio on pikkuhiljaa alkanut laskea.

Sherlock. Kolmas kausi alkaa Briteissä 1.1.14, jeeeeeeee! Ei toivottavasti tule paha mieli lähteä joululomalta takaisin Englantiin kun huippu TV-sarja odottaa :)

Menen lauantaina Brightoniin, täytyy tehdä muutakin kuin katsoa telkkaria.

Paino kauneuden (ja onnellisuuden) mittarina

Mietin aika pitkään että kirjoitanko tästä aiheesta, ymmärretäänkö tämä teksti väärin ja osaanko pukea ajatuksia sanoiksi. No yritetään.

Ihanne kehonkuvani on aina ollut langanlaiha. Taisin joskus sanoa kaverilleni naisihanteista puhuessamme että minun ihannekroppaa ei taida olla olemassa, en ole vielä kertaakaan nähnyt lehdessä tai livenä naista joka olisi minun mielestäni keholtaan virheetön ja täysin minun ihanteen mukainen. Kaverini sanoi siihen että aika lohduttavaa, eikö? Ja oikeastaan onhan se, sillä jos ihannekehoni ei ole mikään tusinatapaus, eikä välttämättä edes mahdollinen, niin ei minulla pitäisi olla paineita näyttää ihannenaiseltani.

Olin hoikimmillani yläasteella, pituutta oli, paino ei ehtinyt ihan mukaan. Olin hentorakenteinen, mutta en missään mallin mitoissa. Olin yksinkertaisesti hoikka, mutta en anorektikon näköinen. Olen kuluneen parin vuoden ajan huomannut ajattelevani itseäni katsoessani että viisitoistavuotias minäni olisi minuun hyvin pettynyt. Muistan itse asiassa juuri yläasteella ajatelleeni että jos istuessa mahaan tulee makkarat, eikä ne häviä vetämällä mahaa sisään, asialle pitää tehdä äkkiä jotain. Tai ei, tilanne ei saa koskaan mennä siihen. Kröhöm, eipä mennyt ei. Mutta nyt kun asiaa viisi vuotta myöhemmin ajattelen, oli vaatimukseni aika kohtuuton. Vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen saanut kehooni pyöreyttä jota siinä ei ennen ollut, sekä aivan uusia muotoja, jotka eivät (kaikki) ole vain lievän lihomisen tulosta, vaan yksinkertaisesti luonnollisen kehityksen tulosta Miksi oi miksi sitten ajattelen peiliin katsoessani että minulla on liian isot rinnat tai liian iso lantio, että tätä kehonkuvaa itselläni juuri inhosin viisitoistavuotiaana. Ehkä nyt olisi aika sanoa tälle viisitoistavuotiaalle itselleni että sinä olet keskenkasvuinen, pinnallinen ja täysin tietämätön tyttö, jolla tulee olemaan hyvin kurja elämä jos aina peiliin katsoessa mieleen tulee ensimmäisenä kehon "ongelmakohdat".

Haluan painottaa nyt, totta kai on päiviä nyt ja silloin viisi vuotta sitten jolloin olen tyytyväinen kehooni, mutta niitä on liian vähän. Olen yksinkertaisesti täydellisen väsynyt tähän itseeni ruotimiseen ja arvosteluun. Kyllä vieläkin poistan itsestäni kuvia jotka ovat epäimartelevia, ja vieläkin mollaan itseäni perheenjäsenten kuullen, mutta vasta täällä Lontoossa ollessa olen alkanut ajattelemaan että kiloja on tullut, mutta toisaalta olen nyt onnellisempi kuin aikoihin, miten tämä on mahdollista?

Uskon että kehonkuvani on parantunut osittain juuri sen takia koska olen täällä. Äitini ei ole ikinä arvostellut ulkonäköäni, mutta omaansa lähes päivittäin. Se on jättänyt jäljet. Hän ei itse todella ymmärrä miten tuhoavaa tuollainen on, miten vahva lapsen pitää itse olla ettei ala katsoa itseään niillä kriteereillä jotka on kuullut vanhemman suusta. Olin nimittäin alkanut Suomessa ollessa ajatella että mitä äiti ajattelee jos lihon vaikka viisi kiloa, olenko hänen mielestä silloin lihava. Täällä kun en ole kuullut kommenttia omasta ulkonäöstä keneltäkään, se on ollut yllättävän vapauttavaa. Olen ikään kuin saanut itse määritellä olenko lihava vai laiha, onnellinen vai surullinen.

Muistan yläasteella ajatelleeni jostakin kuvasta että onpas ilme huono, mutta toisaalta kroppa näyttää ihan hyvältä, joten mitä väliä, hyvä kuva. Karmii ihan kirjoittaa tuo. Nyt pyrin panostamaan siihen että näyttäisin kuvissa iloiselta, tai edes tyytyväiseltä, näytti kroppa miltä näytti. Ja kyllä, haluaisin että painoa ei enää tulisi, liikkuisin enemmän ja hieman kiinteytyisin. Mutta tämän asian pakkomielteisestä ajattelusta haluan päästä eroon.

Reilua?

Viime aikoina on alkanut tuntua että ehkä tää host-perhe ei olekaan aina oikeassa ja reilu. Ei ehkä vain ajattelematon vaan kenties ihan röyhkeä, joko tietoisesti tai sitten ei. Ottaa päähän esimerkiksi se että joudun babysittaamaan juuri tänä viikonloppuna kun äiti ja täti on käymässä Lontoossa, vaikka ilmoitin tästä viikonlopusta kaksi kuukautta etukäteen. 

Niin, voisin ehkä alkaa pikkuhiljaa sanomaan vastaan, enkä aina myötäilemään. Nousta ylös lattialta etten sanoisi. 

Tämä päivä oli kuitenkin huippu, ei sitä ollut tajunnut miten paljon onkaan halunnut nähdä perhettä, tuli tarpeeseen tähän väliin. Tällä hetkellä haluaisin kuitenkin vaan nukkumaan, kiitos!

Kuulumisia

Host-perhe lähti torstai-iltana Manchesteriin. Minä jäin "kodinvahdiksi". Heidän piti tulla ylihuomenna takaisin mutta tänään sain perheen äidiltä viestin että päättävätkin tulla jo tänään. Olin saada sydärin sillä heidän poissaollessa minun piti tehdä perus siivous jonka yleensä teen perjantaisin, mutta nyt olin jättänyt esim. imuroinnin vasta myöhemmäksi. Heti viestin saatuani rupean imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä kuin viimeistä päivää =D Ärsytti kyllä koska nyt joudun huomenna töihin, ja host-äiti sanoi että olisivat muuten tulleet keskiviikkona, vaikka sanoivat minulle aiemmin että tulevat vasta torstaina, what! Ja tänään kun nähtiin niin V sanoi että vaikka ovat nyt kotona niin minun ei tarvitse tänään olla töissä, koska tulivat sovittua aikaisemmin. No shit Sherlock, olisi tehnyt mieli sanoa. On alkanut ottaa päähän juuri tuollainen käytös, host-äiti saattaa sanoa vaikka kahdeltatoista että "ei sinun nyt tarvitse olla töissä, onhan sinun tauko", vaikka oikeasti se olisi alkanut jo puoli tuntia sitten. Ärsyttää olla tässä tilanteessa tälleen "alakynnessä", mutta ei tohon vaan voi oikein sanoa mitään. Niinpä ryöpsäytin mun peruslitanian: Oh okay, great, thank you. Blaa...

Yhtenä päivänä juteltiin minun työtunneista, sillä V tarvitsee minua enemmän töihnin nyt tulevina viikkoina (great...). V kysyi ensi viikon (tai nyt siis tämän viikon) lauantaista että voisinko mitenkään auttaa tätä iltapäivällä siivoamaan kun heillä on ollut jotkut kestit. Sanoin että joo toki voin. Olin juuri hetkeä ennen sanonut että 23. päivä äiti tulee käymään eli silloin en voi tehdä mitään ja V oli keskeyttänyt ja sanonut että muistaa kyllä, ei hätiä. Heti tuon keskustelun jälkeen V sanoo että tarvitsisi apua 23. päivä keskellä päivää pari tuntia. En muuta kuin tahdittomasti suu auki tuijotin V:tä. Sitten V sanoikin että "eikun oliko se juuri silloin kun sinun äiti tulee?" Johon minä melko tiukasti että "joo, eli en kyllä sinä viikonloppuna voi tehdä mitään, sorry". V jotenkin "anteeksiantavasti" sanoi että" okei, ei se mitään". AAAAArgh, tämän takia minä ilmoitin tuon päivämäärän yli kuukausi aikaisemmin, listen to me woman! Noh, pikkujuttuja, vois olla PAAAAAALJON tylympää menoa, mutta silti ottaa pannuun.

Nämä vapaapäivät (heh, vapaapäivät siksi etten tehnyt niin perusteellista perjantai-siivousta...) oli todella mukavat. Lauantai-iltana suomalainen frendi tuli käymään. Minulla oli jopa sinä iltana vähän lämpöä, mutta olin super-host ja lähdin silti tämän kanssa ulos iltaa viettämään koska oltiin niin sovittu. Siinä yhden aikaan tämä kaveri näki muita kavereitaan ja he halusivat mennä baariin jonne maksaa sisäänpääsy 25 puntaa. Kieltäydyin erittäin jyrkästi lähtemästä, mutta kaveri jäi kuitenkin keskustaan. Sovittiin että menen edeltä kotiin ja kamu soittaa sitten kun on läheisellä metro-asemalla. Vakuutteli kyllä että löytää tänne kämpälle sitten yöllä yksin, mutta anteeksi vaan, hänellä on ehkä maailman huonoin suuntavaisto (ja minä siis sanon tämän...) joten lähdin neljän aikaan häntä vastaan. Oli kyllä inhottava kävellä se vaivaiset viisi minuuttia yksin, ensimmäistä kertaa tänne Lontooseen tulon jälkeen ihan oikeasti pelotti. Neljän aikaan kun en nähnyt yhtään ihmistä, oli vaan niin pimeä ja kylmä, hyrr...

Sitten näin kamun, hän oli melkoisessa huppelissa ja valitti nälkäänsä. Minä "super-emäntä" tein kalapuikkoja ja ranskalaisia ja syötiin siinä yöllä telkkaria katsellen ja selvitettiin molemmat päitämme. Nukkumaan mentiin puoli kuudelta, ja tadaa, se oli minun ennätykseni! En ole ikinä valvonut niin pitkään =D Ylös noustiin jo kymmeneltä, mutta myöhemmin päivällä nukahdettiin molemmat sohvalle telkkarin ääreen, burn! Yökyläilyn päätteeksi sain kuulla että olin ollut ihanan huolehtiva ja hyvä emäntä, heh. Lämmitti kyllä mieltä :)

Asiasta toiseen ja kolmanteen, olen käynyt kahteen otteeseen Primarkissa ja molempina kertoina ostokset maksoivat melkein puolet vähemmän kuin olin luullut, ihanaa! En oikein handlaa näitä ale-hintoja. Ostin tavallisen valkomustaraidallisen neuleen, skottiruutuisen punaisen t-paidan ja mustan korkeavyötäröisen, todella simppelin hameen. Ihanaa että on uusia vaatteita, vaikka sitten vaan muutama.

Nyt rupean lukemaan Jo Nesboa, pystyy taas lukemaan jännittäviä kirjoja kun ei ole enää yksin kotona =D Jotain hyvää siis perheen aikaisessa kotiinpaluussa

Ihmeparantuminen

Todella tylsä ja liiankin yksityiskohtainen sepostus siitä miten tulin kipeäksi. 

Tulin keskiviikkona kipeäksi. Nyt kun tarkemmin ajattelen niin olin ollut vähän kipeähkö jo pari päivää ennen sitä. Ja itse asiassa uskaltaisin väittää että se lauantainen (aivan mahdottoman) paha olo siellä klubilla Watfordissa johtui siitä etten ollut ihan terve. Joo, en suostu hyväksymään että join yksinkertaisesti liikaa, olin kipeä jo silloin. Mutta siis, keskiviikkona herätessäni sadattelin että saisi tuo perheen pää (sukupuolineutraali ajattelutapa taas...) säätää näitä lämpöjä vähän suuremmalle täällä minun huoneessa, tännehän ihminen jäätyy! Parin tunnin päästä siitä taas ihmettelin miten tuntuu niin ylivoimaiselta ajatukselta pyyhkiä alakerran lasiovet ja viedä roskat ulos. Vieläkään en tajunnut että pitäisi ehkä mitata kuume. Iltapäivällä sen tein ja sitten palaset loksahtivat paikoilleen =D Mutta en ole ollut noin puoleentoista vuoteen kuumeessa (personal best) joten olin tyystin unohtanut miltä se tuntuu. Host-äiti oli tosi reilu ja komensi minut heti lepäämään, vaikka yritin vakuutella että ei ole korkea kuume. Sain koko loppupäivän töistä vapaaksi, vaikka tuntui pahalta vain maata omassa sängyssä ja kuunnella tuon äidin valitusta tuolle isälle siitä miten Anya oli kakannut hoitopöydälle, lattialle ja tottakai äidin päälle. Tai kyllä minua aika paljon kuumeisessa päässäni myös nauratti tuo, mutta säälitti kanssa...

Kuume kohosi keskiviikkoiltana uhkaavasti ja ajattelin pessimistisesti että here we go... Mutta tan tan taa, eilen aamulla kun heräsin se oli laskenut. Olin terve, terve! En ole ikinä kokenut että kuume kestää vain päivän! Ja tosi kivuttomasti meni, ei ollut yhtään nuha tai kurkku kipeä, pää vain vähän. Olin niin paljon pelännyt etukäteen kipeäksi tuloa ulkomailla, tai oikeastaan missä vain yksin ollessa, mutta hyvin selvisin! Kunpa kunpa en tulisi taaskaan kipeäksi piiiiiiiitkään aikaan. Kröhöm...

Eilen illalla olin babysittaamassa. Heh, sain host-äidiltä viestin jossa luki: if the doorbell rings just ignore it. It will be the kids trick or treating. Repesin, että tällasella linjalla mennään =D Kuitenkin, heti kun nuo vanhemmat lähti Jake tuli minun huoneeseen itkien. Tottakai vähän säikähdin sillä se ei yleensä ikinä tule tänne yläkertaan, eikä ikinä silloin kun sen pitäisi olla nukkumassa. Jakea harmitti kun se ei tiennyt että nuo vanhemmat lähtee ulos, ja myös se kun se ei päässyt karkkikierrokselle. Aww... Säälitti vähän. No jutusteltiin siinä sitten ja luin vielä yhden sadun ja onneksi Jake rauhottui tosi nopeasti siinä sitten. Huh. Mutta jotenkin tuli kiva fiilis tuosta, saatiin kiva yhteys toisiimme. Kun Rafin kanssa on niin helppo saada kontakti, sen kun nappaa syliin tai kutittaa tai jotain, mutta välillä tuntuu että mitä minä teen tai juttelen tuon Jaken kanssa. Tai siis toki teen Rafin kanssa muutakin kuin vaan pidän sylissä ja kutitan, mutta siis =D

Aiheet pomppii mutta pomppikoot

Hmph, yritin kirjoittaa kuunnellen samalla musiikkia, mutta ei pysty keskittymään! Ihailen kyllä jotenkin niitä joita ei häiritse puheensorina tai musiikki. Nyt kun tuo tuli sanotuksi niin aloitetaan.

Tämä päivä oli aika väsyttävä. Aamu meni todella hyvin, yksin täällä kotona taas puuhastelin, easy easy. Kahdeltatoista hain pojan nurserystä ja lähti ihan tyytyväisenä minun matkaan, onneksi. Poikkeuksellisesti minun piti olla kotona koko tauko ja pojan päikkäreiden jälkeen hengata sen kanssa noin puoli viiteen. Jännitinkin tätä hieman, sillä olen keskimäärin päivässä kerrallaan vain enintään tunnin noiden lasten kanssa yksin, jos sitäkään. Sain pojan asettumaan nukkumaan, mutta jo kahdenkymmenen minuutin jälkeen hän (meinasin kirjoittaa se...) alkoi itkemään tosi kovaa ja vaatimaan äitiä. Yleensä jos kuulen että nuo rafi tai vauva itkee en heti ryntää niiden luokse koska se voi olla sellaista unensekaista soperrusta. Nyt oli poika kyllä ihan hereillä ja epäilen että ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Ei siinä muu auttanut kuin viedä poika ankkoja katsomaan, taas. Tuntuu että mikään muu ei tuohon poikaan tepsi! =D

Kärryssä rafi nukkuikin noin puoli tuntia, edes vähän unta. Olen huomannut että ihan parin viikon sisällä, tai alkoikohan jo Israelissa, tuo poika on tullut hirveän takertuvaiseksi äitiinsä. Olin pienenä ihan samanlainen ja jotenkin ajattelin että "imartelevaa" ja "söpöä" mutta on se nyt sairaan ärsyttävää että jos poika on alakerrassa, äiti yläkerrassa hakemassa omaa huiviaan niin rafi alkaa valittaa Mommyyyyy! Ja se ei välttämättä aina ole itkua vaan juuri sellaista v a l i t u s t a. Oi että ottaa hermoon. Sitä (!) kun ei saa rauhoitettua mitenkään. Host-äiti epäilee että sillä on hampaita tulossa, tai sitten vaan jotain extra-uhmaa. En sentään ota itseeni, niin poikkeavaa tuo rafin käytös on entisestä. Ennen tuntui että kuka tahansa kelpas viihdyttämään, heh =D

Nyt illalla minun piti nähdä yhtä tyttöä joka asuu kanssa Willesden Greenissä mutta laittoi juuri viestiä että host-äiti ei ole vieläkään kotona, siirretäänkö ensi viikkoon? Olisi tehnyt mieli laittaa takaisin että mitä mummoja me ollaan, onhan tässä iltaa aikaa. Mutta onneksi en laittanut. Liekö hieman seurankipeä mutta eikö koko pointti siinä että illat on vapaat ja asutaan molemmat samalla alueella että voidaan nähdä ihan ex temporee ja nopeasti? Mutta toisaalta ymmärrän, ei kaikki halua sillä tavalla. Ja ehkä sillä tytöllä oli joku toinen syy, tan tan taa...

Olen aloittanut karkkilakon. Oli aivan pakko mainita se tässä, mustaa valkoisella, sillä nyt en kehtaa rikkoa sitä. Tosin jos olen kavereiden seurassa voin ostaa karkkia, eli ei totaalinen lakko. Uskon että toimii. Pyrin olemaan jouluun saakka, Suomessa sitten tärähtää =D

Ei minun pala kakkua

Kauan odotettu ilta Watfordissa alkoi eilen jo kolmen aikaan kun saavuin Watfordin metroasemalle. Jännä paikka tuo Watford, näytti ihan joltain pikku maalaiskylältä, vaikka Lontoota onkin. Käytiin kaupassa ostamassa juomia ja ruokaa ja sitten kokkailtiin kanasalaattia. So far so good. Ilta taas...se ei vaan jotenkin lähtenyt. Booli oli hyvää, itse asiassa kaikki alkoholi mitä illan aikana join oli todella hyvää, mutta jotenkin ei vaan ollut paras fiilis. Noin yhdeksän aikaan lähdettiin pubeihin, niistä tykkäsin kyllä kovasti. Tai ne oli vähän kuin pubin ja klubin sekoitus, tosi jees. Meitä oli liikkeellä siis minä, kaverini ja hänen kaverinsa. Nuo tytöt halusivat sen jälkeen mennä ihan kunnon klubille, ja mikäs siinä mutta en tykännyt siitä paikasta ollenkaan. Liian iso, liian kovaa musiikkia, liian HUONOA musiikkia. Ja huonoja drinkkejä. Illan paras hetki oli minun osaltani noissa pubeissa, joten sen jälkeen meno huononi. Olin myös juonut koko ajan, ensin kotona, sitten pubeissa ja vielä tuolla klubilla. Pubeissa huolehdin kovasti tämän kaverini juomisesta, olin kiikuttamassa hänelle paljon vettä mutta nyt kun ajattelen niin olisi pitänyt keskittyä myös itse tuohon veden juontiin. Klubilla minulle tulikin todella huono olo, ja lähdin aikaisemmin kaverille kuin nuo kaksi. Minua ei kyllä haitannut yhtään, en olisi nimittäin kestänyt olla siellä enää hetkeäkään. 

Nyt pää on tyhjä, väsyttää, mutta ennen kaikkea ihan luissa ja lihaksissa tuntuu, mitä ihmettä. Aivan kuin olisin kipeäksi tulossa, ei hyvä! Ehkä minulla oli illasta liian suuret odotukset. Perjantai-iltana kävin yhden slovakialaisen kaverini kanssa kävelyllä Westminsterissä ja siitä lähdimme vielä pubiin. Tuo ilta oli niin täydellinen että ehkä se himmensi tuota lauantaita. Olen kyllä oppinut että ei se että puhuu samaa kieltä tarkoita että on välttämättä automaattisesti helpompaa ja kivempaa viettää aikaa. Tuon slovakialaisen kanssa kieli ei ole mikään este, ja hänen kanssaan on aina hauskaa, ah. Oli nuo suomalaiset tytöt tosi mukavia myös, mutta ei meillä samalla tavalla klikannut, vaikka suomea kaikki puhuttiinkin. 

Haluaisin vielä tänä iltana käydä jossain, ihan vaikka kävelyllä, mutta vielä ei kyllä pysty. Olkoon tämä opetuksena minulle: minä. tykkään. PUBEISTA. Ja kohtuudesta...

Kivoja asioita

Tänään oli todella kiva päivä. Aamulla tein oman henkilökohtaisen ennätyksen ja olin valmis puolessatoissa tunnissa, johtuen toki siitä koska host-äiti nappas kaikki kolme lasta mukaansa melko pian. Tai siis ei nyt "mukaansa", vei Jaken kouluun ja meni ystävien luokse Rafin ja Anyan kanssa. Välttämättömien hommien jälkeen aloin tunnollisena silittämään ja taas kerran yllätyin miten nopeasti ne vaatteet sitten tulee silitettyä, kunhan vauhtiin pääsee. Hyvä hyvä. Yhdeltä Victoria tuli takaisin ja jätti Rafin nukkumaan tänne. Poika nukkuikin kaksi ja puoli tuntia, piti ihan käydä tsekkaaamassa että onhan se ihan ok. Rafin herättyä lähdettiin puistoon ankkoja katsomaan. Sillä on niihin joku ihme fiksaatio. Kun tulin sen huoneeseen niin se meinasi rueta itkemään kun selkeästi ikävöi äitiään (thanks) mutta heti kun mainitsin ne ankat ja tein pari imitaatiota (...) niin silmät rävähti suuriksi ja eikun iloisina matkaan. Kun palattiin sisälle laitoin ruokaa alulle ja sitten V tuli babyn kanssa. Jake jäi kaverin luokse. Se jotenkin vaan rullasi, koko ruokailu ja kylpy, kaikki. Oi että. 

Victoria sanoi että ne lähtee parin viikon päästä Manchesteriin, hänen vanhemmat asuvat siellä, ja kysyi haluaisinko tulla mukaan. Huomasin kyllä että ne oikeasti tarvitsee mua sinne, mutta toki halusin. Ne lähtee keskellä viikkoa, mutta V ehdotti että jos haluaisin niin voisin jäädä viikonlopuks Lontooseen ja tulla vasta sunnuntaina. Tartuin tuohon vaihtoehtoon ihan innoissani. Olisi se nyt ihanaa että olisi perjantai, lauantai ja sunnuntai off. Olen kyllä ihan innoissani että pääsee toiseen kaupunkiin. Ja jotenkin tuon Israel-kokemuksen jälkeen (Israel-experience, as i call it :D) tuntuu ihan kivalta lähteä tuon perheen kanssa matkalle, tietää mitä odottaa. Olen myös tosi tyytyväinen että nuo vanhemmat luottaa minuun, että eivät luule että järjestän heti jotkut bileet täällä kämpässä.

Eilen iltapäivällä Victoria sanoi että ne unohti pyytää mua babysittaamaan sille illalle, että olisinko mitenkään vapaana. Sanoin ihan suoraan että on suunnitelmia, meinattiin nimittäin lähteä yhden kaverin kanssa keskustaan. V sanoi että ei voi mitään ja don't worry mutta näytti niin tuskaiselta että olin jo perumassa suunnitelmia. Siitä tuli hirveä vänkääminen kun V sanoi ettei mun todella tarvitse, niiden moka, johon minä että samaa mieltä mutta ei oikeasti haittaa. Sitten V ehdotti että pyydä se kaveri tänne. Ja minäpä pyysin ja oli tosi kiva ilta. Jotenkin ihanaa myös kun ei tarvinnut stressata että miltä tämä talo näyttää ja mitä tuo nyt ajattelee koska eihän tämä ole minun koti. Tai siis on tilapäisesti mutta siis... Ei sillä, fancyhän (?) tämä on, ja kamu ylisti tätä kovasti. Hostit tuli kotiin vähän ennen yhtätoista ja lähdettiin siitä vielä läheiseen pubiin. V katsoi vähän ihmettelevästi kun sanoin että mennään vielä ulos mutta ei nyt vastustellutkaan (hyvä, ja siis ei tietenkään). Otettiin yhdet ja tulin hiprakkaan jo siitä. Kiva...

Lauantaille meillä itse asiassa on tuon kamun kanssa jo suunnitelma: minä tulen Watfordiin missä hän asuu ja lähdetään yhdessä katsastamaan sen kuuluisa yöelämä. Sen hostit nimittäin lähtee jonnekin. Jotenkin tulee syyllinen olo mennä toisten kotiin, vaikka siis nuo hostit tietää että olen tulossa ja tässä ei siis ole kerrassaan mitään hämärää. Odotan kyllä naurettavan innolla että pääsee pitkästä aikaa oikeasti baariin, ja suoraan sanottuna odotan myös sitä että tehdään booli. Eh. Toivottavasti ilta vastaa odotuksia mutta pääasia on että: Saturday night, no babysitting, London!!

Arkea, kauhua, turhautumista ja joulun odotusta

Nojoo, otsikko nyt on taas mitä on. 

Tämä päivä oli todella kiva. Torstaisin pitää vaihtaa lakanat vauvan sänkyyn + kahteen, ööö...mitä ne nyt on, siis kärryyn/koppaan. Ja sitten normaalisti auttaa aamupalan kanssa, tai lähinnä pakata Jaken eväät kouluun ja sitten jos molemmat vanhemmat lähtee niin pitää vahtia vauvaa/Rafia. Sen jälkeen siivoan keittiön, eli astiat koneeseen, pyyhin työtasot ja siistin ja lakaisen lattian. Yläkerrassa siistin makkarit ja petaan sängyt. Voi että miten tuo vanhempien sänky tuottaa vieläkin ongelmia. No okei, enää host-äiti ei ole huomauttanut siitä mutta silti tuntuu että teen sen väärin. Frendeissä oli kerran jakso jossa Chandler halusi ilahduttaa Monicaa ja siivosi sen kämpän. Tavarat oli kuitenkin vaikea laittaa takaisin. Muistan sen kohtauksen kun Chandler yrittää saada sohvan maton reunan mukaisesti mutta silloin kahvipöytä on liian kaukana sohvasta. Jos taas kahvipöytää siirtää, se ei ole keskällä "istuinaluetta" kuten Ross sen ilmaisi. Minulla on ihan samanlainen tunne tuon sängyn kanssa. Tiedän miltä lopputuloksen pitäisi näyttää, host-äiti on näyttänyt "muutaman" kerran miten tyynyt laitetaan ja peitto asetetaan, mutta silti tuntuu että Victorialla on joku ihmeellinen "magic touch" ja minun on vain mahdotonta asetella kaikki samalla lailla kuin hänen. Ja varmaan onkin. Mutta, se onnistuu nyt paremmin, tosin tiedän että lopputulos ei ole täydellinen, mikä harmittaa kovasti. 

Muutenkin nuo aamuhommat kuulostaa todella helpoilta ja nopeilta hommilta, mutta jos yksikin lapsi jää aamulla kotiin minun vahdittavaks, niin hidastaa se tahtia ihan älyttömästi. Ja uusien työtuntien ansiosta minulla olisi torstaisin vain kaksi tuntia töitä, mikä kuulostaa ihanalta mutta siinä ajassa en ole tähän asti ikinä ollut valmis. Koska tuon lisäksi pitäisi vielä pestä pyykkiä. Josta tullaankin seuraavaan "ongelmaan". Tälle päivälle minulla oli todella paljon silitettävää, joten päätin alitajuntaisesti pestä vain eiliseltä jääneet pyyhkeet ja sitten vaaleaa pyykkiä, jota oli melko vähän. Sain silitettyä oikein hyvin ja olin tyytyväinen itseeni, pyykkikoppaan jäi vain tummia vaatteita ja ajattelin tekeväni ne huomenna. Viikonloppuna on babysittausta joten silloin olisi aikaa silittää. Ei hätiä. Nyt illalla Victoria kuitenkin kummaksui miksen ole tehnyt tummaa pyykkiä tänään. Jotenkin jäädyin enkä osannut perustella ja tuli vähän typerä olo. Menin yläkertaan mutta hetken mietittyäni tulin takaisin alas ja selitin että yksinkertaisesti ajattelin tyhjentää silityskorin ja se oikeastaan vei ajatuksen uudesta pyykinpesusta. Niinkuin veikin. Odotin jotenkin ymmärtäväistä asennetta mutta sen sijaan V ei tuntunut ihan tajuavan pointtia ja sanoi vain että olisi hyvä jos tekisin eniten pyykkiä torstaisin, että vaatteet olisivat sitten valmiita viikonlopulle. Ymmärrän tuon siis täysin, mutta jotenkin tympi ihan sikana. Lopuksi V vielä sanoi että: but don't worry, it's okay. Johon minä lipsautin i know it is. Kuittasin sen sitten hymyllä, mutta pitää olla varovainen ettei tule annettua itsestäni kärkästä vaikutelmaa. Olen nimittäin aiemminkin vastannut tuohon don't worry lausahdukseen että i won't. Mitä voidaan pitää vähän tylynä... Ärsyttää vain, ihan kuin V luulisi että jotenkin tuon asian takia ruoskin itseäni ja menetän yöunet. Heh, no yleensä jäänkin miettimään omia mokailuja mutta tässä tilanteessa en nimenomaan ajatellut "mokanneeni". Vaikka ilmeisesti sitten väärin tein. Plaa. 

Sitten kauhusta. Hui kauhea. Katsoin jostain ihme päähänpistosta Youtubesta klippejä Hohto-nimisestä leffasta. Heh, muistelen aina että sen elokuvan nimi on Huuto, nope. Oli aika karmiva. Jotenkin olin ajatellut että hah hah, joku kahdeksankytluvun "klassikko", ei voi olla paha. Mutta oli aikas ilkeä. En tässä nyt kerro mitä kohtia katsoin ja mikä siinä nyt pelotti mutta nousi kyllä ihan kylmät väreet niitä klippejä katsoessa. Huom, monikko. En siis osaa jättää katsomista sikseen jos pelottaa. Mutta tavallaan jotenkin tykkään kauhusta. Onhan se nyt huimaa että keho reagoi ihan fyysisesti johonkin mitä näkee telkkarista. Ja huimat näyttelijäsuoritukset kyllä, kerrassaan. Mutta ei puhettakaan että uskaltaisin katsoa koko leffan esimerkiksi yksin, ei ei. Eikä tietenkään tarvitsekaan. 

Ja sitten. Odotan tosi paljon joulua. Että ollaan koko perhe kotona, kuulee puheensorinaa, suomeksi, sitä tuttuuden (?) tunnetta, ah <3 Ja tuon kauhuleffan jälkeen lisätään listaan myös turvallisuus, heh. Nyt pitää vain saada pian selville milloin voin lähteä niin pääsee varaamaan liput. Nuo vanhemmat ei vieläkään tiedä, äkkiä nyt!

Olin haaveillut että lähtisin tänä iltana keskustaan, ihan vaan pyörimään, mutta jotenkin ton äidin keskustelun jälkeen fiilis vähän lässähti. Ärsyttää. Olen vaarallisen koukussa Täykkäreihin, tuotantokaudet hupenee pelottavan nopeasti! Joten ehkä jään katsomaan niitä <3

Tilitys

Kerta kirjoitin kerran parhaasta päivästä niin nyt on vuorossa pahin. Siis au pair -ajan pahin päivä, ei elämän. No niin. 

Eilen host-äiti sanoi että kun mulla on babysittaus niin voisin vaatteiden silittämisen sijaan järjestellä alakerran lelukaapit uuteen uskoon. Hmm, ovelaa, sillä minulla ei olisi muutenkaan ollut mitään silittämistä jäljellä sille illalle, liekö mama tiesi sen. Host-äiti painottti että saan järjestellä ne ihan mieleni mukaan, kunhan ovat järjestyksessä, ja jos en tiedä mihin jotkut osat kuuluvat jätä ne esille, tai jos luulet että jotkut lelut voisi mennä yläkertaan, jätä nekin esille. Siivosin yli tunnin yhtä pienempää kaappia ja sain sen täydellisesti järjestykseen ja sitten järjestelin hieman isompaa. Otin aika paljon tavaroita pois sillä minulla ei ollut aavistustakaan mihin ne kuuluvat. No, tänä aamuna host-äiti sanoi että kiitos kun järjestit tuon pienemmän kaapin mutta ihmetteli miksen järjestellyt isompaa "paremmin". Thanks. Sen ison kaapin totaaliseen järjestelemiseen olisi mennyt KOKO YÖ. No tänään järkättiin sitä sitten host-äidin kanssa kahdestaan, minun tauolla. Ai että ärsytti. V otti myös tavaroita siitä pienemmästä, jo siististä kaapista ja asetteli niitä uudelleen (minun mielestä huonommin). Olisi tehnyt mieli parkua että ÄLÄ KOSKE NIIHIN! Ja sitten hän vielä sanoi että joo jatketaan ensi viikolla kun ei tätä saa kunnolla järjestykseen millään. Nii-in. Ja tänä iltana Jake levitti kaikki tavarat lattialle, arggggggh! Tosin tuo host-äiti suuttui siitä kovasti pojalle ja sanoi mikä vaiva minulla ja hänellä oli niitä paikkoja järjestellä, joten se oli ihan kiva. 

Illalla perheen keskimmäinen, 2 v Rafi suihkautti naamaansa uunin puhdistusainetta. Voi luoja... Naamaan kohosi nopeasti punaisia näppylöitä ja pärskinnästä päätellen Rafi nielaisi sitä ainetta. Host-äiti oli aika paniikissa ja syytteli kovasti täällä käyvää siivoojaa kun tämä oli jättänyt korkin ON-asentoon. Sen vain sanon että kiitin luojaani että kyseessä ei ollut pullo jota minä käytän, olisi hirveää olla "vastuussa" tuollaisesta. Tosin inhottavaa jos host-äiti antaa siivoojan kuulla kunniansa seuraavalla kerralla, en nimittäin yhtään ihmettelisi jos Rafin olisi itse onnistunut avata se suihke. Se on ihan fiksoitunut siihen siivouskaappiin. Ja voisi kysyä host-äidiltä miksi tuollaiset suihkeet ylipäätään on lattiatasossa. 

No, siirryimme hysterisoinnin jälkeen yläkertaan pesulle, jossa minä pesin ensimmäistä kertaa babya. Ja onnistuin päästämään käsisuihkusta irti jolloin kastelin omat hiukset ja naaman, sekä tuon vauvan myös. Grrrrreat. No itse asiassa se nauratti. Heheheh, ja kun V oli ottamassa Rafilta paitaa pois se juuttui päästä kiinni. V:n hermot olivat vieläkin siitä suihkeesta aika kireällä joten hän yritti vain riuhtoa sitä paitaa pois, vaikka Rafi hieman ulahtelikin. Host-äiti vain sanoi ihan syyttävällä & epätoivoisella äänellä: My God, your head is just so big! Siinä vaiheessa meitä molempia kyllä alkoi naurattamaan ja sitten V vielä murjaisi että: Now we have another reason to visit the doctor. Olin kuolla nauruun. 

Kylvystä selvittiin ja minä ryntäsin alas siivoamaan keittiötä. Noille vanhemmille tuli vieraita, ne saapuivat jo puoli seitsemältä ja ärsytti ihan sikana siivoilla siinä keittiössä kun ihmisiä lappaa koko ajan keittiön poikki olohuoneeseen. Tai siis kolme vierasta, mutta ihan tarpeeksi silti! Kun tuli luuttuamisen aika niin en yksinkertaisesti tehnyt sitä loppuun. En nähnyt siinä mitään pointtia kun keittiössä kävi sellainen kuhina. Ja virallisesti töiden pitäisi loppua seitsemältä, itse lopetin ne vartin yli. JA en saanut palkkaa. Se pitäisi maksaa aina torstaisin, mutta jotenkin tässä on käynyt niin että löydän sen keittiön pöydältä aina lauantai-aamuna. Huomenna sanon tuolle isälle siitä, mitta on yksinkertaisesti täynnä. 

Kaikki tuo kiirehän ei olisi muuten niin haitannut mutta minulla oli tälle illalle suunnitelmia. Nähtiin yhden tytön kanssa keskustassa, mentiin baariin, oli kivaa. Kiva loppu siis ärsyttävälle päivälle. Toivoisin kyllä jatkossa sitä että saisi pitää täysimittaiset tauot, lopettaa työt tasan seitsemältä ja että ei piru vie tarvitsisi kuunnella töihin liittyviä neuvoja tai muistutuksia tauolla tai viikonloppuna. Kiitos.

Yy kaa koo nee vii kuu see kasi, yy kaa koo nee vii kuu see kasi.

On viime aikoina tullut polttava tarve tanssia. Jotenkin on aina outoa sanoa että on harrastanut tanssia, sitä on niin monta lajia. Yleensä ihmisille tulee mieleen joko paritanssi tai sitten joku baareissa tanssiminen. Harrastin about 12 vuotta nykytanssia, tai "hienommalta" nimeltä modernia tanssia. Kuulostaa todella paljolta mutta sanoisin että ainakin ensimmäiset 4 vuotta oli enemmän tai vähemmän leikkimistä. Tai ensimmäiset 6... Tanssia oli vain kerran viikossa, mikä minunlaiselleni laiskurille oli ihan riittävästi. Jälkeenpäin tosin harmittaa, kahdesti viikossa olisi ollut aika ihanteellinen, kolmesti viikossa ja oltaisiin oltu paljon parempia.

On alkanut tuntua että olen jättänyt tanssin taakseni, mutta silti harrastus muistuttaa olemassaolostaan kun kuuntelen lempparibiisejä ja teen "koreografioita" omassa huoneessa. Heh, siis todella hienoja ovatkin... Haluaisin kyllä ottaa tavoitteekseni vielä joskus tehdä koreografian, selkeästi yhden about 3 minuutin kestävän liikesarjan, jonka sitten muistaisi aina. Aikomusta ei ole esittää tuota koreografiaa missään, herra paratkoon. Tein lukion toisella luokalla koreografian, koska tehtävänä oli pitää 45 min oppitunti ja ajattelin että helpoimmalla pääsisin keksimällä n. 2-3 min kestävän sarjan jota voisi opettaa puoli tuntia. Oli tosi hauskaa. Olin lopputulokseen tyytyväinen vaikka jännitti ja nolotti kauheasti esittää se silloin. 

Olen haaveillut että menisin täällä jollekin tunnille. Ihan kerran tai pari. Valinnan vaikeus on tyylilajissa. Moderni tanssi, sellaisena mitä minulle opetettiin sisältää pitkälti jazzia, sipauksella balettia. Missään nimessä en balettitunnille halua, oi sitä alemmuuskompleksin määrää! Jazz puolestaan...en pahemmin pidä siitä musiikista. Jazz-askeleista tykkään, mutta lajin hypyt ovat minunlaiselleni jäykkikselle mahdottomia. Harrastin vuoden street-tanssia lukion kolmannella (?) ja tuntuu että voisin kokeilla sitä täällä. Musiikki on menevää ja vauhdikasta, liikkeet on jotenkin cooleja eikä tarvitse olla mahdottoman notkea. Tosin saattaa täällä olla hieman eri vaatimustaso

Nyt pitäisi vaan uskaltaa. Jospa saisin jonkun kamun mukaan, ehkä sitten...

Haaste

No, rikon jo heti haasteen sääntöjä. En nimittäin keksi kysymyksiä, enkä haasta eteenpäin. Mutta kerron 11 asiaa itsestäni ja vastaan Ambran keksimiin kysymyksiin. Eli, 11 asiaa:

- Olen yllättynyt miten au pairina ollessa tuntui että alkuviikkojen aikana en vaan meinaa alkaa muistamaan asioita, mutta sitten nyt on alkanut tuntumaan että jo yhdessä päivässä olen oppinut/muistanut hyvinkin monta hommaa. Ihan yhtäkkiä. 

- Olen epävarmempi kuin olin kuvitellut. Ja se todella sanoo jotakin. 

- Syön ihan liikaa suklaata, vaikkei se täällä Englannissa ole edes mitenkään ihmeellistä! Säälittävää...

- Olen alkanut punnertamaan! Niitä "naistenpunnerruksia", tosi vähän ja silloin kun huvittaa. Heh, hengasin host-perheen lapsen kanssa tämän huoneessa ja päätin siinä kokeilla pari punnerrusta niin poika kiljahtaa: no no no no! Kiitti...

- Suuntavaistoni on parantunut täällä ollessani. Fab!

- Haluaisin vielä joskus asua Englannissa pidempään.

- Olen katsonut Youtubesta kuluneen viikon aikana vuoden 2011 kaikki Suomen huippumalli haussa -jaksot...

-Haluaisin ihan hirveästi katsoa ja lukea Harry Potterit. Sovittiin jo kavereiden kanssa että pidetään leffa-maraton kun nähdään

- Aloin Israelista tulon jälkeen meikkaamaan taas enemmän, blaa

- Käytän vieläkin vuoden 2005 (2006?) mp3:sta. Ehkä olisi aika vaihtaa...

- Haluaisin löytää uusia ystäviä. Burn! No ei, olemassa olevat on mahtavia, mutta haluaisin uskoa että löytäisin sellaisen sielunsiskon jonka kanssa oltaisiin täysin tai ainakin melkein samalla aaltopituudella.

Huh, olipa yllättävän vaikea keksiä 11 asiaa. Nyt vastaan Ambran kysymyksiin. 

- Oletko onnellinen? Miksi, miksi et? Olen tällä hetkellä erittäin onnellinen. Olin kyllästynyt elämääni Suomessa ja olin vain niin iloinen että uskalsin lähteä Englantiin kun aika oli kypsä. Olen niin kiitollinen että täällä on mennyt perheen kanssa hyvin ja että Lontoo ilahduttaa päivä päivän jälkeen.

 

- Lempiherkkusi? Candy Kingin (?) irtokarkit. Ja niitä ei saa täältä! Myös salmiakkisuklaa on aivan ihanaa <3

 

- Suosikkitv-sarjasi? Kaikkien aikojen suosikkisarja on ja luultavasti aina tulee olemaan Frendit. Se oli niin pitkä sarja, ja silti jokaisessa tuotantokaudessa oli juuri sopivasti muutosta että hahmoihin tai tapahtumiin ei kyllästy, ja silti jokainen hahmo oli koko ajan samanlainen. Jokainen jakso ja melkein jokainen kohtaus naurattaa. Vaikka ei kysytty niin 2000-luvun "uudet" lempparit on ilman muuta Sherlock ja Doctor Who. Go BBC1!

 

- Turhin julkkis? Uh, en kyllä tiedä yhtään...En osaa sanoa nimiä mutta ensimmäisenä tuli mieleen joku malli. Mutta toisaalta, en nyt haluaisi mitenkään tuomita mallin ammattia, rankkaa hommaa varmasti. Olipas nyt tosi sekava, en tiedä. Joku jota media seuraa mutta joka ei kuitenkaan ole tehnyt mitään yhteiskunnan kannalta merkittävää. Öh, ja tuohon luokkaan kuuluu suurin osa julkkiksista. Liian vaikea kysymys.

 

- Kalju vai irokeesi? Nyt on paha, ööööh. En olisi uskonut vastaavani näin mutta kalju. Eikun irokeesi. En tiedä! Ehkä irokeesi kuitenkin, mutta semmonen tosi siisti ja lyhyt.

 

- Tylsin kotityö? Entäs lemppari? Hmm...pölyjen pyyhkiminen. Tai ainakin ehkä ärsyttävin. Koko ajan pitää olla kastelemassa rättiä uudestaan ja vaihtamassa puolta ja arghhh! Lemppari, ehkä pyykkien pesu.

 

- Mikä on seksikästä? Se että joku on fiksu ja hauska. Pilkettä silmäkulmassa.

 

- Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? Uskon. En vaan osaa olla uskomatta. Kuvitelmani vaihtelee Raamatunmukaisesta paratiisista uudelleensyntymiseen. Tosin onko jälkimmäinen kuolemanjälkeistä, ööh?

 

- Miten asuisit jos raha ei olisi este? Luultavasti isossa talossa, kaupungissa, jos asuisin Suomessa niin luultavasti Helsingissä. En jaksa kuvitella enempää.

 

- Suosikkisi alkoholijuomista? Lime Breezer. Tosin tykkään tosi paljon rommikolastakin. Hmm...

- Onko rakkautta ensi silmäyksellä? Ei mielestäni kirjaimellisesti ensi silmäyksellä. Rakkauden koen olevan syvää kiintymistä joka muodostuu ajan kanssa. Mutta "vahvaa mieltymystä" toiseen henkilöön on varmasti ensi silmäyksellä.

Minä asun täällä!

Ihana, ihana päivä <3 Kerrassaan täydellinen. Perjantai on täällä aina siivouspäivä ja jotenkin jännitän sitä(kin) aina kovasti. Tänä aamuna sain kuitenkin siivoiltua oikein tehokkaasti ja rauhassa, ja tauko tuli yhdeltätoista hyvin nopeasti vastaan. Olin unohtanut että olin sopinut "treffit" erään au pair tytön kanssa puolille päiville, joten tuli hieman kiire lähtö West Hampsteadiin. Olin kuitenkin todella iloinen että menin, näin siellä yhtä toista au pairia, oli todella mukavaa ja kaksi tuntia meni tosi nopeasti. Kolmelta jatkoin tunnollisesti töitä vaikka talo oli tyhjillään. Jotenkin tuollaisina hetkinä tulee kova kiusaus olla tekemättä mitään (!) kun kukaan ei ole vahtimassa, mutta ajattelen aina järjellä että joutuisin kuitenkin tekemään tekemättömät hommat myöhemmin, eikä olisi oikein reilua vaan laiskotella. Ilta meni todella nopeasti ja työpäivä päättyi siihen kun katoin host-vanhemmille pöydän. Host-äiti ilahtui siitä kovasti, oli kai mielissään että muistin miten se pöytä laitetaan. Joku "juutalaisjuttu" taas, aterimet tulee laittaa tosi tarkasti oikeille kohdille.

Kahdeksalta näinkin yhtä suomalaista au pairia johon otin yhteyttä facebookissa. Lähdetään huomenna Oxfordiin yhdessä. Olin aikaisemmin laittanut facebookkiin ryhmäilmoituksen jossa kyselin muitakin ihmisiä lähtemään, mutta loppujen lopuksi olen tosi tyytyväinen että lähdetään suomi-meiningillä kahdestaan. Jotenkin rennompaa. Päätettiin tavata keskustassa kahdeksalta joten pitäisi varmaan rueta jo nukkumaan että jaksaa huomenna. 

Olen vaan niin iloinen että olen täällä. Tänään jotenkin iski taas se että minä oikeasti asun täällä. Käytän metroja ja busseja, puhun englantia, ostan Starbucksista kaakaota, i'm in London <3 Oli ehdottomasti elämäni paras päätös tulla tänne.

Pitää muistaa välillä kirjoittaa

Täällä taas. Ei ole jotenkin huvittanut kirjoittaa nyt vähään aikaan. Lontoossa ollaan ja on ihanaa. Jotenkin se että ei ole koko ajan ihan hiessä ja oma huone on täällä yläkerrassa on kyllä aivan mainiota. Arkikaan ei ole vielä kunnolla alkanut sillä perheen isä on tämän viikon kotona. Juutalaisten festivaalit nimittäin jatkuvat. Se minua vaan häiritsee näissä päivissä kun en aina tiedä mitä pitäisi tehdä. Esimerkiksi tänään: isä on aamupalalla poikien kanssa, minä siivoilen heidän jälkiään, tyhjennän pesukoneen jne, mutta sen jälkeen homma tuntuu minun osaltani junnaavan paikallaan. Lasten huoneet on hetkessä siivottu, vanhempien sänkyä en "pääse" petaamaan koska äiti on vielä nukkumassa, joten... Voin oikeastaan vain laittaa pyykit koneeseen, tosin sekin on hieman epävarmaa sillä aiemmin juuri kun olen saanut ne laitettua host-äiti tulee huoneestaan ja pyytää pesemään babyn vaatteita. Tuntuu naurettavalta valittaa tällaisesta, mutta olisi kyllä mahtavaa jos aina selkeästi annettaisi ohjeet tai jotenkin kätevästi rytmitettäisiin nämä päivät. Mutta mahdotontahan se on.

Au pairin riemua, perhe osti uuden silitysraudan. Tuo aikaisempi oli vuotanut sellaisia ruskeita muruja joista olin ihan hermona kun ne tahrasi kaikki vaatteet. Minun piti mennä hakemaan tuo silitysrauta, löysin onneksi todella helposti perille. Kyllä täällä ulkomailla suhtautuu asioihin eri tavalla, ennen jännitti hirveästi tuollaiset "yllättävät käänteet", kun ei täysin tiedä missä joku paikka on ja pitää selvittää se yksin jne. Mutta nyt ei tuo jännittänyt ollenkaan. Mutta toisaalta, juuri puhuin siitä miten haluaisin että päivät olisi etukäteen tarkasti rytmitettyjä joten pientä jännittäjää on vieläkin havaittavissa. Aika paljonkin.

Tänään minut pyydettiin taas ex tempore lastenvahdiksi. Ärsytti taas hieman, mutta onnistuin saamaan lauantai-illan vapaaksi. Lähden lauantaina Oxfordiin ja on tosi jees homma että iltakin on vapaa niin voi olla siellä pidempään. Ihanaa <3

Juuri se mitä halusin kuulla

Nyt kirjoitan ihan lyhyesti yhdestä asiasta. 

Tänään oli ollut mukava, hyvin helppo päivä. Tein aamulla siivousta ja vaatteiden silitystä, vaikka ei olisi ollut pakko, tuli hyvä mieli kuitenkin että tein pyytämättä. Iltapäivällä olin onnistunut tilapäisesti kadottamaan yhden tyynyliinan, ja etsin sitä tuskaisena. Löysin sen naurettavan pitkän etsinnän jälkeen ja viedessäni sitä host-äidille tuskailin miten en yleensä ole näin hajamielinen ja pahoittelin siinä sitten. Host-äiti sanoi ihanasti miten on ollut tyytyväinen minuun ja miten minusta on heille todella suuri apu. Oli ihana kuulla tuo kahdesta syystä. Ensiksikin ihan siksi koska olin välillä tosissani ajatellut että minusta taitaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä tuolle perheelle. Mikä nyt jälkikäteen kuulostaa vähän liioittelulta, myönnän. Mutta olin monesti verrannut itseäni tuon perheen edeltäviin au paireihin (joista en tiedä mitään...) ja ajatellut mitä nuo vanhemmat minusta ajattelee jne jne. Toiseksi: host-äidin ei olisi tarvinnut sanoa tuota, mutta silti sanoi. Tuntui tosi hyvältä ja rohkaisevalta. Pitää muistaa nuo sanat sitten kun taas tulee alemmuuskompleksi tai muuten vaan huono päivä.

LontoolontooLONTOO!

Luovuin Dublin-matkastani. Olin jo ihan täysillä lähdössä mutta lentojen hinnat oli nousseet parin päivän aikana melkoisesti ja päätin että en kyllä hassaa rahoja siihen että pääsen olemaan Dublinissa vajaat kaksi päivää. Ja päätös tuntui hyvältä :) Menen ehkä ensi keväänä, JOS on halvat lennot. Jotenkin ihanaa kun sain tänään palkan ja olen onnistunut säästämään tosi hyvin täällä Israelissa, ja etenkin kun ei olekaan nyt tuota Dublinin matkaa niin ei tuhlaannu siihenkään rahoja. Olen naurettavan iloinen tästä nyt.

Kun menen Lontooseen ajattelin melko piakkoin käydä Brightonissa, pienempi irtiotto Lontoosta. Sitten aion etsiä jostain Täykkäreiden toisen tuotantokauden, jee! Olen ihan ärtynyt itseeni kun otin tänne Israeliin mukaan vain yhden (!!!!) levyn täykkäreitä. Miksi ihmeessä! Haluaisin myös ostaa Downton Abbeyn ekan tuotantokauden. Tai en itse asiassa haluaisi ostaa, vaan katsoa kun kaikki on kehuneet sitä. Jos halvalla saan niin ostan.

Aion myös mennä lenkille ihanaan puistoon Lontoon kämpän lähellä, aah. Ja jo ensimmäisenä viikonloppuna kun olen palannut Lontooseen haluaisin mennä pubeilemaan <3 Oi Lontoo, kaipaan sinua niin! :) Hyvä homma että tämä Israelin matka oli nyt heti alussa eikä esim. lopussa, olisi tosi masentavaa palata täältä Suomeen. Ellei olisi TOSI kova ikävä perhettä.

Mahti homma että ei ole vieläkään ollut kunnon koti-ikävää. Eikä ehkä tulekaan? On saanut niin hyvin skypeteltyä vanhempien kanssa, ja oltua yhteydessä siskoihin ja kavereihin niin eipä hätiä mitiä. Ja kai taustalla on myös se että tykkään ihan oikeasti viettää aikaa yksin, no problem (sanat joita käytän täällä jatkuvasti...). Kuukausi on ulkomailla nyt oltu, and i like it <3

Ei mitään hätää

Tänään oli minun day-off. Oli tosi jees. Oli tosin sovittu että tänne tulee siivooja siinä kahdentoista ja yhden välillä ja minun tulee olla kotona avaamassa ovea. Oukkidoukki. No, siivoojaa ei kuitenkaan kuulunut vielä puoli kolmeltakaan. Mikä minua jäi tässä harmittamaan, oli se miten aloin syyttelemään ja epäilemään itseäni tästä myöhästymisestä. Ymmärsinkö kellonajan väärin? Ehkä siivooja oli jo moneen kertaan soittanut summeria enkä minä vain ollut päästänyt tätä sisään? Olinko jotenkin rikkonut tuon ovipuhelimen?

Soitin asiasta sitten perheen päälle ja selitin tilanteen. Isä oli saanut vasta hetki sitten tietää että siivooja myöhästyi, mutta tulee hetken kuluttua. Hyvä. Ärsyttää että hirveän monesti täällä ollessa syytän aina ensimmäiseksi itseäni, tämä siivooja-juttu oli siitä hyvä esimerkki. Ja ihan kuin perhe minut nyt teurastaisi vaikka en olisi jostain syystä kuullutkaan summeria, mutta hui että tuo ajatuskin järkytti minua hirveästi ja otti mahanpohjasta.

Ja outoa tässä on se että en ole ikinä mitenkään "kohtalokkaasti mokannut". Aika harva lopulta on. Mutta silti ajattelen jotain väärin tehdessäni että "juuri minun tuuria". Vaikka eihän ole. 

Jos perheen äiti etsii kännykkäänsä alan heti miettiä että noniin, siirsinkö minä sitä tänään? Mihin laitoin sen? Vaikka enhän minä IKINÄ kenenkään kännyköihin koske. Huomasin siivoojan lähdettyä että tämä ei ollut pessyt parvekkeen ikkunoita. Tuli heti syyllinen olo, vaikka eihän se minun vika ole! Ihan turhaa tämä tällainen. Onko tämä nyt sitä tunnollisuutta, en tiedä, menee vähän yli. On hyvä huolehtia asioista, mind my own business, mutta kaikki asiat eivät vain liity minuun. Olisi ihan hyvä muistaa elämässä muutenkin...

Ja jos sitten olisinkin tehnyt jotain väärin. Ei mitään hätää, life goes on. Mutta ei, pitää miettiä vielä monen päivän jälkeen että voi kun en silloin tehnyt tätä ja tein tämän väärin ja tämän unohdin, mitä nuo nyt ajattelee, voi ei. Pitäis jotenkin ajatella että ei haittaa vaikka unohdan, ei kukaan pidä minua idioottina. Tai jos tämän asian takia pitää niin sitten on kyllä aika heikot perusteet.

Juttuja ihosta

Kirjoittelenpa tässä nyt omasta ihosta ja siitä miten meikkaan jne jne. Nyt tehdään selväksi, minä EN OSAA meikata. Joten siitä kirjoittaminenkin tuntuu vähän nololta...

Okei, lukion ekalla ihastuin puuteriin. Höpötin kaikille jotka jaksoi kuunnella (ja myös vaikkeivat jaksaneetkaan) miten ihoni on punainen ja haluan peittää sen. Tätä jatkui 24/7. Ihon punaisuudella tarkoitan sitä että, no, en oikein tiedä mikä tässä on. Ihoni on hyvin kuiva, mutta samalla kovin rasvainen. Kosmetologin mukaan rasvaisuus johtuu juuri kuivuudesta (!). En ymmärrä miten se voi olla niin mutta ok. Lisäksi uskon että ihohuokoset tai mitkä lie ovat jotenkin tukossa ja sekin aiheuttaa tätä punaisuutta. No anyway, puuteri oli kova juttu. Meikkivoiteen salat minulle avautuivat vasta lukion tokalla, joten voi vaan kuvitella miltä näytin sen ensimmäisen vuoden levittäen jo valmiiksi kuivalle iholle puuteria, eh. 

Kulmia rupesin myös ehostamaan lukiossa. Mutta vasta yliopistossa viime vuonna sain oikein kulma-innostuksen. Pidin tosi tosi TOSI tummia kulmia, ja laiskuuteni takia ne olivat myös aika tuuheat. Muistan että en välttämättä poistanut kulmameikkiä yöksi kokonaan, vaan jätin ikään kuin pohjaa seuraavalle päivälle. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta itse asiassa teen niin välillä vieläkin. Helpompi värjätä sitten seuraavana päivänä. Voi että tuntuu pahalta muistella näitä ja saati sitten kirjoittaa!

Viime vuoden syksyllä siskoni oli luonani käymässä, olimme menossa baariin ja hän sai suostuteltua minut laittamaan huulipunaa. Siskon reaktiosta innostuneena aloin käyttämään huulipunaa arkenakin. En suinkaan joka päivä, enkä välttämättä punaista väriä, mutta paljon useammin kuin sitä ennen. Huulipunan ansiosta aloin kyllä pitämään suustani, ja sillä sai helposti näyttävyyttä kasvoihin. Tosin joskus tuli laitettua liikaa... Nyt en ole aikoihin laittanut huulipunaa, mutta kun palaan Lontooseen aion ostaa Bootsilta yhden aivan ihanan, jos niitä vielä myydään.

Näin talvella (syksyllä?) elokuvan The Runaways, ja siinä oli tytöillä meikit poikineen (öh?). Etenkin innostuin tummista rajauksista, kissamaisista silmistä ja smokey-eyes -lookista. Päätin kokeilla. Tämänkin kanssa meni joskus överiksi, silmät eivät olleet samanmuotoiset mutta yllättävän hyvin rajaus kuitenkin onnistui. Rajaan yhä silmiä, mutta lähinnä jos olen lähdössä ulos tai  esim. baariin.

Nyt voin riemukseni sanoa että täällä Israelissa ollessani olen jättänyt puuterin käytön pois. Siis minä! Johtuu tosin siitä että nykyinen puuteri taitaa olla liian tummaa minulle, värjää kasvot oranssihtaviksi... Joten tuumin että ehkä parempi ilman. Aamuisin täällä ollessani olen levittänyt vain meikkivoidetta, ehkä aavistuksen rajannut silmiä ja siinä se. Kulmia en ole värjännyt, ja oikeastaan koko kesänä en sitä hirveästi harrastanut. Huomasin nimittäin että itseä on jotenkin helpompi katsoa meikittömänä jos päivälläkään ei ole hirveästi pakkelia naamassa. Vielä vuosi sitten kun laitoin joka aamu paljon meikkivoidetta, puuteria, huulipunaa, rajasin silmät, laitoin tummat kulmat jne. tuntui että illalla pyyhkiessä meikit näytän aivan säälittävän järkyttävältä. Nyt pystyn katsomaan itseäni paremmin peilistä, jopa ilman meikkiä.

Mutta meikkivoiteesta en luovu, ei ei ei. Ja Lontooseen kun pääsen niin aion ostaa uuden puuterin ja sen huulipunan. Vaikka kuvia itsestäni eri meikkivaiheissa tuntuu alussa järkyttävälle katsoa esimerkiksi facebookista, olen silti iloinen että olen kokeillut eri tyylejä. Ja uskaltanut meikata. Nyt tiedän että:
silmien rajaus sopii minun pienille silmille, kunhan en rajaa liikaa jolloin ne vain pienenevät. 
kulmien värjäys todella antaa ilmettä, kehykset kasvoille.
baariin (anteeksi, pubiin) mentäessä on ok laittaa enemmän meikkiä, esim. luomiväriä ym. Ei ole paha, himmeämmässä valossa näyttää vaan hyvältä.
ripsiväri on tosi jees, mutta ehkä vain silloin kun on kulmissakin väriä.

Haluaisin kyllä vielä uskaltaa olla omana itsenäni ilman mitään meikkiä. Siinä on tavoitetta, mutta olen iloinen siitä miten olen "uskaltanut" vähentää meikin määrää.

Kipinä

Se alkoi toissapäivänä. Se kutkuttava tunne joka tulee aina joskus kun on saanut jonkun hyvän ja houkuttelevan idean, melkein kuin tyhjästä. Se alkaa aina torjunnalla "no enhän minä voi, ei onnistu, eeeeeei". Mutta sitten hetken mietittyään tajuaa että "kyllä, miksi ei, miksi ei".

Dubliniin lentää Lontoosta aika edullisesti. Haaveilen parin päivän minilomasta Irlantiin, vihreään saareen. Olisi aika siistiä. En todella tiedä lähdenkö, ja jos lähden niin lähdenkö nyt syksyllä vai ensi keväällä. Mutta pointti on että voin lähteä jos haluan, miksei.

Mieleni perukoilla olen hieman ärtynyt itseeni. Minunhan pitää säästää. Au pair palkkani on sen verran hyvä että jos todella säästäisin niin kyllä rahaa kertyisi. Ja olenkin jo säästänyt, olen ollut melko maltillinen ostoksissani. Ja ei tuo Dublin tekisi kassaani hirveää lommoa, mutta lommon silti. Kannattaako?

Mutta toisaalta. Jos tämä raha-asia on ainut este niin ei ole kummoinen este. (Kröhöm, tai ehkä on). Pelottaa että alkaisin myöhemmin katua etten lähtenyt kun oli hyvä tilaisuus. Olen muutenkin viime aikoina alkanut pelätä sitä miten myöhemmin voi tämänhetkiset valinnat alkaa kaduttaa. Olen nähnyt sekavia unia itsestäni vanhempana, katumassa. Tai joutumassa helvettiin "väärien" päätösten takia. Pitäisi olla miettimättä ja toimia vaan intuition mukaan. Ei se miettimällä parane.

Tuntuu että aika menee hurjaa vauhtia. Ei siis täällä Israelissa nyt erityisen nopeasti, mutta kalenteria selaillessa siltä tuntuu. Syksy on jo alkanut ja olen täällä vaan kevääseen. Vaikka en Dubliniin matkustaisikaan niin nautin tästä tunteesta. On mahdollista asua unelmiensa kaupungissa ja tehdä sieltä matka toiseen kiinnostavaan kaupunkiin. Ehkä.

Mokailua(ko)

Tänään on taas easy päivä. Aloitin siinä puol yhdeksältä, siivoilin aamupalan jälkiä, vaihdoin keskimmäisen pojan (ja tästä eteenpäin alan kutsumaan niitä (!) oikeilla nimillä) Rafin vaatteet. Laskostin pyykkiä ja järjestelin paikkoja, sitä rataa. Kymmeneltä lähdettiin koko perheen voimin johonkin tapahtumaan, täällä Israelissahan vietetään näihin aikoihin uutta vuotta, joten tuo liittyi jotenkin siihen. Itse en siis tapahtumaan osallistunut, vahdin vain ulkona nuorinta lasta.

Kun oltiin pihalla lähdössä perheen äiti kysyi isältään että oliko tämä laittanut vanhemmalle pojalle Jakelle aurinkorasvaa. Isä oli hiljaa ja myönsi ettei, eikä Rafillekaan. Siitä seurasi sitten pienoinen riita, ja olin vähän nolona. Hommahan meni niin että minä vaihdoin Rafille vaatteet, joten minun olisi pitänyt laittaa aurinkorasva myös, tietysti. Pohdinkin sitä siinä vaatteiden vaihdon hetkellä, MUTTA sitä ennen perheen isä oli pessyt pojan hampaat ja kasvot (tosin jälkimmäistä epäilen) JA vaihtanut Jaken vaatteet, joten oletin että oli rasvannut molemmat pojat samalla kertaa. Aamulla oli jotenkin ihme häsis päällä, perheen isän veli oli käymässä jne, niin en asiasta sitten kysynyt. Onneksi minua ei ruettu syyttelemään tässä, raivo kohdistui perheen isään.

Ja pakko kyllä sanoa että ei tuo isä tiedä noiden lasten hommista, ja itse asiassa koko talon menosta mitään. Kävi ilmi että hän oli myös unohtanut laittaa Rafin ja pienimmän lapsen vaipat laukkuun. Ja yhtenä iltana sanoessani hänelle että silitysrauta vuotaa, mitä pitäisi tehdä, tämä kysyi että olinko laittanut siihen liikaa vettä. Come on. Mutta pata kattilaa soimaa, tänä aamuna perheen äiti ei ollut ottanut avaimia mukaan, eikä perheen isälläkään ollut. Eli ainut jolla avaimet oli mukana oli minä, hahaa! Mutta siis, pientä hajamielisyyttä esiintyy molemmissa. Ja mukava tuo isä on, siis todella, mutta jotenkin molemmilla vanhemmilla tuntuu olevan liian kiireinen arki, ja isä on yksinkertaisesti liian vähän kotona. Mutta jotenkin hassua miten perheen toinen osapuoli tietää triplasti enemmän kodin asioista.

Mutta kantapään kautta, note to self: aina kun on mahdollista RASVAA LAPSET. No ei nyt sentään, sehän olis... Heh. Mutta mielummin liikaa kuin liian vähän. Tai sitten vaan voisi avata suun ja kysyä.

Kauan odotettu auringonlasku

On se hassua miten elämä heittelee. En oikein usko kohtaloon, tai en osaa määritellä sitä itselleni, mutta on hyvin merkillistä miten elämässä saattaa päätyä täysin erikoisiin ja uskomattomiin tilanteisiin, ja välillä taas tuntuu että ei tapahdu mitään.

Olen nyt Israelissa host-perheen kanssa ja tänään näin ensimmäistä kertaa auringon laskevan mereen. Tai siis ei nyt mereen, mutta horisontin taa, you know. Lähdin iltakävelylle sitä varta vasten katsomaan ja sitten kun näin sen auringon mieleen palasi kuva ehkä kymmenen vuotiaana piirtämästäni kuvasta jossa on meri ja ISO aurinko katoamassa sen taakse. Muistan miten silloin ajattelin että olisi upeaa nähdä joskus auringonlasku rannalta katsottuna, maista, eikä "vaan laivalta". Jotenkin oli uskomaton olo auringon nyt laskiessa että tässä olen, Israelissa, todistamassa tätä silloin paljon ajattelemaani auringonlaskua. Muistan sen hetken kun piirsin tuota kuvaa, ja se tapahtui silloisessa mummolassa, josta myöhemmin tuli meidän perheen koti. Enpä olisi ikinä silloin uskonut että olen kymmenen vuoden päästä asunut siinä talossa ja matkustanut Israeliin.  

En tiedä onko muillakin tällaista mutta itselläni ainakin on välillä mielessä sellainen "check-list", jossa on asioita jotka haluaisi kokea tietynikäisinä, tai ainakin jossain vaiheessa elämää, tai esimerkiksi paikkoja missä haluaisi käydä yms. Tuo auringonlaskun katseleminen rannalta kuului minulla ehdottomasti tuohon listaan, check!

Siskoni sai lapsen. Kuulin siitä päivän myöhässä sillä tulopäivänä en asentanut internettiä. Jotenkin hassua sillä olin koko matkustuspäivän ajatellut että tänään se varmasti syntyy (okei, olin kuullut siskolta että se on hyvin luultavaa/varmaa, mutta silti). Lentokoneessa oli oikein levoton olo kun ei tiedä miten hänellä menee ja mitä tapahtuu. Israeliin päästyä lakkasin oikeastaan ajattelemasta koko asiaa ja seuraavana päivänä viestin saatuani  koin erittäin lämpimän (?), seesteisen hyvänolon tunteen. Sekä suurta ylpeyttä siskostani.

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon. Tuntuu että tämä aupair-"vuosi" tekee oikein hyvää minulle, mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. Olen jo nyt pettynyt itseeni lukemattomia kertoja täällä ollessani, mutta välillä koen onnistumisen tunteita ja ennenkaikkea suurta onnea siitä että ryhdyin tähän.

Iloa ja raivoa

Voi noita minun otsikoitani... Aloitetaan hyvillä asioilla. Tänään oli aika mukava päivä. Aamupäivällä pesin pyykkiä ja vein keskimmäisen pojan puistoon. Puistossa oli rattoisaa. Eräs mies luuli että se poika on minun poika. Hui kamala, jotenkin hirveää miten sitä vanhenee, nyt olen jo sen ikäinen että voisin periaatteessa, eikä edes periaatteessa vaan ihan realistisesti olla puolitoistavuotiaan äiti. Vaikka ajatus koko äitiydestä tuntuu ihan uskomattomalta, siis minun tilanteessani, ei yleensä. Noniin. 

Sitten sainkin pidettyä melkein kokonaiset neljä tuntia taukoa, kävin keskustassa, kävelin mm. sillä kadulla jolla brittiläistä Sherlock-sarjaa kuvataan. Oli aika cool. Kävin syömässä ja vastoin host-äidin "käskyä" ostin mässyä huoneeseeni. Ja illalla salakuljetin roskat pois. Kolmesta viiteen sain oikeastaan kaikessa rauhassa silittää ja pestä pyykkiä, oli tosi hyvä homma se. Nyt on silityskori tyhjä. Tosin pyykkejä on narulla joten huomenna se taas täyttyy. Mutta koska olen lähdössä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, tan tan taa: Israeliin tämän perheen kanssa, tuo äiti sanoi että huomenna saan jättää siivouksen vähemmälle ja keskittyä lähinnä pyykkeihin. Fine. Nyt illalla olin (taas) lastenvahtina, perheen isä laittoi mulle töistä tällaisen viestin: Hi. Sorry for late notice but are you able to babysit tonight please as my parents have invited Victoria and I out for dinner? No aika asshole olisin ollut jos en olis suostunut. Mutta arvostaisin jatkossa sitä että tuollaisista ilmoitettaisiin aikaisemmin. Anyways, päivä oli hyvä ja toivoisin tuollaisia lisää.

Nyt pahoihin juttuihin. Olen huomannut täällä ollessani (tai olen sen aina tiennyt) että olen taipuvainen fyysiseen väkivaltaan. Tai no en siis tiedä olenko todella taipuvainen, hirveältähän tuo kuulostaa, en siis ole käynyt täällä kehenkään käsiksi, mutta: esimerkiksi tuon vauvan kanssa (o-ou): Olin kahdestaan sen (huom. sen) kanssa kotona yhtenä aamuna, se oli nukkumassa ja minä puuhailin omiani. Olin juuri saanut hyvän tahdin päälle ( tosin hieman ärtynyt noihin hommiin) ja ehtinyt puuhastella noin vartin verran kun tuo lapsi alkaa itkeä. Se oli juuri sellaista itkua etten ollut ihan varma onko hän unessa vai hereillä. Menin sitten rauhoittelemaan ja "hytkyttämään" kehtoa. Yleensä tuo toimii, mutta nyt itku vain yltyi. Minua ärsytti niin kovasti että hommat keskeytyivät. Jälkeenpäin ajateltuna mitäs siitä, minkäs teet, mutta sillä hetkellä raivoni tuota pientä ihmistä kohtaan oli niin suuri. Tekstasin host-äidille että baby on hereillä ja otin vauvan syliin. Ei rauhoittunut ei. Olisi vain tehnyt mieli ravistella, ja todella inhottavaa että reaktioni on tuollainen. Enhän siis ikinä sellaiseen sorru, mutta säälittävää että käy edes mielessä. Toivottavasti tuo nyt ei pahasti järkyttänyt ketään. Ja painotan, minä ihan oikeasti tykkään lapsista. Harmi että oman fiiliksen ollessa huono se meinaa purkautua muihin tuolla tavalla.


Tuolta host-äidiltä palaa välillä käpy noihin lapsiin. Enkä siis ihmettele. Mutta silloin menee ihan huudoksi. Koen nuo tilanteet kiusallisiksi, mutta pyrin jatkamaan omia hommiani, en juuri noteeraa tilannetta. Mikä on ihailtavaa on se että host-äiti ei ikinä (vielä) ole minulle tiuskinut saati sitten huutanut. Vaikka varmasti minäkin olen häntä hitaudellani ja sekavuudellani ärsyttänyt. Ja aina tuo host-äidin suuttuminen on ihan aiheesta, hyvä vaan että komentaa ja pitää kuria. Mutta onko pakko huutaa... No mutta mikä minä olen sanomaan, jos se toimii tuossa perheessä, sama minulle.

-

Löhöän sängyllä, tauolla. Haluaisin hirveästi lähtee ulos syömään, mutta ei todella pitäis sillä olin eilenkin. 

Jännä miten melkein aina aamulla minulla on sellainen olo että ei jaksaisi herätä, ei huvita, en halua jne jne. Mutta heti kun on saanut itsensä ylös ja käynyt hakemassa aamupalaa alkaa olla jo helpompaa. Päivä lähtee yllättävän nopeasti kuitenkin käyntiin. 

Tänään pitäisi vielä imuroida ja pestä pyyhkeitä ja vaatteita. Niin ja silittää, never ending job. Alkaa olla päivä päivältä helpompaa täällä olo. Enää en tunne itseäni koko ajan idiootiksi, jee. Mutta silti en ymmärrä miten olisin saanut pestyä pyykkiä, siivottua keittiön, kasteltua kukat, pyyhittyä lasiovet ja imuroitua nyt aamupäivällä, kun pitää samalla touhuta lasten kanssa. Jätin imuroinnin iltapäivälle.

Tuntuu että pitäisi käyttää tämä tauko jotenkin hyödyksi, käydä kävelyllä puistossa tai jotain. Mutta ei vain huvita yhtään. Ehkä sen sijaan jään tähän sänkyyn... Äh, aamulla ajattelin että päivitän tänään blogia pitkästi ja hienosti (?) mutta nyt tuntuu että aivot ovat kuin puuroa. En ihan tällaisia tekstejä olisi halunnut kirjoittaa Lontoon ajastani, vähän latteaa nimittäin, mutta tällaiset päivät ovat kuitenkin iso osa tätä arkea.

Huomenna palkkapäivä, JEE!

Camden Town

Olin eilen ulkona Camden Townissa. Työt sain päätökseen oikeastaan ensimmäistä kertaa tasan seitsemältä, kuten kuuluisikin. Yleensä kun olen lähdössä illalla baariin tai muuten ulos en käy suihkussa (!) mutta nyt oli niin lähmäinen olo että päätin laittautua pitkän kaavan mukaan. Tosin olikin vain tunti aikaa. Laitoin päälle mustat legginssit, sinisen kukallisen korkeavyötäröisen hameen ja mustaharmaaraidallisen t-paidan. Sen päälle puin sinisen jakun, jota itse asiassa pidin päällä koko illan, oli yllättävän vilpoisaa.

Oli mukavaa. Näin yhtä suomalaista ja yhtä itävaltalaista aupairia. Molemmat kivoja tyttöjä, mutta voin sanoa jo nyt että ei meistä mitään sydänystäviä tule. Mutta mielestäni nyt riittää että on kivaa ja suhteellisen vaivatonta hengata yhdessä. Camden oli mahtava "menomesta", tosi paljon erilaisia pubeja ja klubeja. Pidän kovasti pubi-kulttuurista, ei yhtään harmittanut ettei menty tanssimaan, hengailu riitti hyvin. Ihmiset oli mukavia ja rentoja, oli kiva fiilis.

Olin aivan onnessani sillä olen huomannut että olen nykyään paljon spontaanimpi ihminen kuin ennen. Tuolla Camdenissakaan en ollut ikinä ennen käynyt, mutta ex temporee sinne menin ja pärjäsin oikein hyvin. Matkalla sinne tajusin että minulla ei ole aavistustakaan miten pääsen sieltä pois kun metrot eivät kulje. Kuitenkin poislähdön hetkellä keksin itselleni reitin ja niin selvisin kotiin ongelmitta. Oli ihanaa olla yöllä keskustassa Oxford Streetillä kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Toista kuin täällä Willesden Greenissä, kulkukissoja vaan...

Tämä päivä menee todella nopeasti. Nukuin melkein kymmeneen ja äsken söin lounaan. Dagen efter hiipii salakavalasti aina vasta parikolme tuntia heräämisen jälkeen. Aina aamulla onnittelen itseäni siitä miten ei pahemmin satu päähän tai ole huono olo, mutta myöhemmin päivällä se tunne tulee. Kuudeksi menen keskustaan näkemään yhtä toista aupairia, tapasin hänet facebookissa. Kuulostipa nörtiltä...Mutta toisaalta sitä se on.

Olisi ollut kiva lähteä tänäkin iltana ulos (eilen treffaamani tytöt aikovat taas Camdeniin) mutta koska huomenna on töitä enpä taida. Joten keskustasta tultua tyydyn katselemaan Twilightia telkkarista.

Paras päivä

Tämä päivä taisi olla tähänastisen täällä olon paras työpäivä. Olin eilen etukäteen jännittänyt tätä päivää, sillä host-äiti lähti tänä aamuna Edinburghiin nuorimman lapsen kanssa ja tulee kotiin huomisiltana. Host-isä sen sijaan jäi kotiin tekemään töitä, onneksi. Olin pelännyt että tästä tulee hirveän kiireinen päivä, isä ei saa oltua töissä, minulla ei ole taukoja, jne jne. Mutta toisin kävi. Aamulla perheen isä otti molemmat pojat mukaansa, vei vanhimman semmoiselle summer campille jossa se käy pari kertaa viikossa. Sen aikaa minä sain hyvin tehtyä aamuhommat ja siivoiltua. Isän tultua lähdin keskimmäisen kanssa läheiseen puistoon ja isä pääsi töihin. Olin eilisestä viisastuneena ottanut mukaan pallon ja siitä meillä riittikin puistossa riemua. Jotenkin ihmeellisiä nuo lapset. Tämäkin poika on puolitoistavuotias ja parasta hupia siellä puistossa tuntui olevan se että me juoksemme pallon perässä sen vieriessä aina vaan kauemmas ja kauemmas. Jee.

Yhdeltätoista tulin pojan kanssa puistosta takaisin ja host-isän äiti tuli käymään. Sain kuin sainkin taukoni. Kävin "ihan uhalla" keskustassa pyörimässä vähän kaupoissa ja syömässä. Mitään en onneksi ostanut. Melko pian tauon jälkeen host-isä lähti...jonnekin lasten kanssa ja taas jäi minulle aikaa tehdä hommia. Siivosin, pesin pyykkiä ja silitin. Olen niin ylpeä itsestäni kun sain silitettyä kaikki kopassa olevat vaatteet ja lakanat. Vielä eilen luulin että se ei ikinä tyhjene.

Nyt "babysittaan", mutta se on aika rentoa sillä host-isä antoi minulle luvan mennä nukkumaan, hänellä voi mennä pitkään. Alrighty. Ei kuitenkaan yhtään väsytä. Eilen olin ihan poikki, oikein jalkoihin sattui, päähän myös, mutta nyt olen "elämäni kunnossa". Huomenna töiden jälkeen menen luultavasti keskustaan yhden suomalaisen tytön kanssa, joten voi yrittää lohduttautua sillä että vaikka huominen olisi hirveä, illalla pääsee nollaamaan pään. Vaikka tuskin nyt hirveä.

Väsyttää

Väsyttää. Todella paljon. On se jotenkin hullua miten aamulla kun herää tuntuu että päivä tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan, mutta jo aamupäivästä aika alkaakin kulumaan tosi nopeasti. Mikä on hyvä. Tosin oikeastaan melkein joka ilta olen työskennellyt yli seitsemään, vaikka virallisesti mun työpäivä loppuisi silloin. Ensimmäisinä päivinä sätin itseäni ja mietin mikä aikataulussani ei pelaa, mutta eilen tajusin että syy ei ehkä ole minussa. Host-äiti on mukava ja kysyy apuun vain tarvittaessa, mutta silti tuntuu että melkein jatkuvasti olen keskeyttämässä oman hommani ja auttamassa häntä. Ja siksihän täällä olen, mutta tajuaakohan hän että joka ikinen kerta kun hän pyytää apua lasten kanssa, keskeytyy ja samalla lykkääntyy minun siivoukset yms.

Tänään jäin vielä seitsemän jälkeen babysittaamaan, ja sain "ilokseni" kuulla että sama homma huomenna. JA menen sunnuntaina töihin. Tälleen lueteltuna kuulostaa ärsyttävältä ja epäreilulta, mutta sovittiin että ensi viikolla on vain yksi babysittaus ja maanantai on vapaa. Fine. Joustava linjani pitää... Mutta eilen olin kyllä super-uupunut ja oli jotenkin todella huono päivä. Oli hirveästi tehtävää, tai en nyt tiedä oliko sitä niin hirveästi, tuntuu vaan siltä kun ei ole minkäänlaista rutiinia, ja illalla iski koti-ikävä. Tai en tiedä voiko sitä koti-ikäväksi sanoa koska en varsinaisesti toivonut että olisin Suomessa, mutta toivoin vain pienoista irtiottoa tästä arjesta. Heh, irtiottoahan minä halusin Suomesta, be careful what you wish for. En silti yhtään kadu että tulin tänne, murehdin vain että onko perhe minuun tyytyväinen yms.

Vaikka on ollut näitä pitkiä päiviä, on ollut myös kivoja päiviä. Lauantaina näin yhtä suomalaista au pairia, käytiin keskustassa ja shoppailtiin vähän. Oli tosi mukavaa. Ja kivaa puhua suomea. Perjantai-iltana sovittiin että nähdään taas. Toivoisin vaan että kaikki sosiaalinen elämä ei rajoittuisi vain viikonloppuun, vaikka hyvä että edes silloin. Siis todella hyvä.

Sellaisina päivinä kun matkustaa noilla punaisilla busseilla tai kävelee Oxford Streetillä tajuaa todella olevansa Lontoossa ja se on parasta.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Otsikko on radikaali eikä niin tekstiä kuvaava, mutta en nyt parempaakaan keksinyt. Olen ollut täällä Lontoossa vasta kaksi kokonaista päivää, mutta voisinpa kertoilla jo nyt mitenkä tapani ovat muuttuneet näiden päivien aikana. 

Työt alkaa joka päivä 08.15. Host-äiti sanoi että tämä aikataulu ei luultavasti tule ikinä muuttumaan, sillä eivät tarvitse heti lasten herättyä apua. Tämän jälkeen töitä on vartin yli yhteentoista asti, tämä ajankohta puolestaan saattaa muuttua. Esimerkiksi maanantaina menen äidin ja lasten mukana lääkäriin ja lähdemme puoli kahdeltatoista, eli periaatteessa aikana jolloin minulla pitäisi olla vapaata. Perhe tuntuu kyllä reilulta joten uskon että jos he sanovat korvaavansa ajan antamalla minulle joskus muulloin enemmän vapaa-aikaa, uskon heidän sen tekevän. Vartin yli kolmelta jatkuu taas työt ja kestävät seitsemään. Hullua miten tuntuu että tuo ilta-päivä menisi nopeammin kuin aamu. Aamulla on ollut aikaa tehdä asioita, ja olenkin ehkä tehnyt liian hitaasti, sillä iltapäivällä on tullut hirveä kiire. I'm still learning time management.

Mutta siis, koska työt alkavat tuohon aikaan, heräsin tänään jo seitsemältä. Halusin viettää hetken omaa aikaa joten kipitin äkkiä hakemaan aamupalaa ennen muita ja söin sen huoneessani. Voisin syödä sen myös alakerran pöydässä, mutta a. on rauhallisempaa ja mukavampaa omassa huoneessa b. keittiön pöydällä on vain neljä tuolia and you never know if both of the parents are gona be at the breakfast table.

Heti herättyäni pesen hampaat ja puen päivävaatteet mitä en yleensä ikinä kotona tee ennen aamupalaa. Mielelläni hengailen yöpissä niin kauan kuin se suinkin vaan on mahdollista. Nyt kuitenkin ajattelin että on asiallista täällä ollessa olla täysissä pukeissa. 

Kengät. Those damn shoes. Varsinainen murheenkryyni minulle. Kuunneltuani tarpeeksi vihjailevaa lausetta jonka mukaan it's up to you whether you want to put your shoes on, you really can if you want to rupesin käyttämään sandaaleita sisällä ollessani. Tosin yläkerrassa tai yksin täällä siivoillessani en pidä kenkiä. Hiertää, ahdistaa, oudoksuttaa (?), no good.

Puhun parempaa englantia lasten kanssa ollessani kuin vanhempien kanssa. True story. En tiedä miksi, ehkä koska sanasto on tietysti helpompaa ja jotenkin pystyn keskittymään paremmin ääntämiseen kun tietää että se ei ole noilla lapsillakaan mitään täydellistä. Tai no itse asiassa Jaken (4v.) englanti on kyllä oikein nätisti äännettyä. 

Syön vähemmän. Tänään huomasin että olin syönyt ensimmäisen kerran aamulla siinä seitsemän jälkeen ja seuraavan kerran söin kahden maissa. En kehdannut rueta väsäämään ruokaa perheen äidin hengatessa keittiössä ja työn touhussa se vain unohtui. Perhe tekee joka perjantai ilta perunoita, kanaa yms. "juutalaisruokaa" ja perjantaisin tarjoavat siis minullekin. Mikä oli tosi jees, olinkin ihan nälissäni. Oli myös oikein hyvää. 

Kummasti sitä kuitenkin jaksaa vaikka olisi kuinka väsynyt. Tänään oli siivouspäivä ja olin jotenkin ihan poikki. Yhdessä vaiheessa päivää, taisi olla neljältä, host-äiti halusi näyttää miten kattaa pöytä (huomenna niille tulee vieraita) ja en vaan millään meinannut muistaa sitä järjestystä. Mun piti kysyä noin tuhat kertaa. Jälkeenpäin nolottaa, sillä se ei ollut mitään astronauttifysiikkaa, mutta laitan sen väsymyksen ja infortmaatiotulvan piikkiin. Kun koko ajan tulee uutta, niin ei kyllä ihmekään, että jossain vaiheessa "aivot menee jumiin". Parempaa ilmausta sille en keksi. 

Olen kohtelias täällä. Ja joustava. En halua tehdä tästä mitään itsekehu-kappaletta, vaan painotan että en ole kohtelias Suomessa, kotona. Joustavuus myös, en ole pitänyt itseäni joustavana, ja en kyllä täysin ole vieläkään, mutta jos host-äiti ehdottaa jotain uutta työ aikoihin ym. i'm immediately on board. Ja huomaan että se kyllä arvostaa sitä. 

Tiivistettynä: en tykkää kengistä sisällä, syön vähemmän, olen oikeasti väsynyt, englantini vaihtelee, mutta pyrin olemaan joustava. Ja nyt HUOM. olen ollut täällä sen kaks päivää. Eli kiva lukea myöhemmin näitä, saattaa muuttua aika radikaalisti. Toivon kuitenkin että jaksaisin olla iloinen ja joustava, ja ruuan suhteen olemaan ahmimatta kaikkea mitä eteeni saan.

Uuden oppimista

Miten minä muistan kaiken!? Onneksi host-äiti on kirjoittanut tarkat ohjeet päivittäisistä hommista, ja jotenkin uskon että kun alan muistamaan niin hommat tuntuvatkin aika helpoilta. Nyt alussa vain tuntuu hyvin vaikealta. Eniten olen huolissaan pyykinpesusta, sillä siinä on isoin riski mennä vikaan ja pilata vaatteet. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy. 

Tämä päivä oli kaiken kaikkiaan oikein mukava. Aamupäivän kuljin näiden nykyisen au pairin perässä tämän näyttäen ja selittäen talossa tehtäviä hommia. Niin ja lapset tapasin kunnolla tänään. Meinasi jo unohtua, päivä on tuntunut niin pitkältä. Vaikuttivat oikein mukavilta. Kahdeltatoista lähdettiin tämän au pairin kanssa ulos syömään, mukana oli myös hänen kaverinsa. Oli oikein rattoisaa ja hauskaa. Illalla jatkettiin hommia ja auteltiin lasten kanssa. Kaikki vaikuttavat onneksi todella ystävällisiltä ja reiluilta mutta alan kyseenalaistamaan muistiani pahemman kerran. Mutta muistamattomuuteni on pakko johtua siitä että saan koko ajan uutta informaatiota, pakko. 

Oli yllättävän työntäyteinen päivä mikä on aika paljon sanottu henkilöltä jonka ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään... Huomenna työt alkaa vartin yli kahdeksalta, mielestäni oikein asiallinen ajankohta mutta onko kello jo kymmenen? Haluan käydä vielä suihkussa, katsoa täykkäreitä ja...Zzzzzz.

Paikan päällä

Täällä ollaan, paikan päällä! Oi että mä rakastan tota lausetta (virkettä...?). On vähän hirttäny kiinni oikeestaan, aina kun olen uudessa paikassa niin pitää sanoa noin. Olen siis nyt Lontoossa omassa huoneessani talon kolmannessa kerroksessa. Huoneeni yhteydessä on kylpyhuone ja siitä puolestaan pääsee jonkinlaiseen kodinhoitohuoneeseen. Yläkerrassa on myös perheen isän työhuone. Tämä talo on aivan ihana, mutta tänne pääseminen olikin vähän kinkkisempi juttu.

Pitkään kaikki meni hyvin. Ehdin Helsinki-Vantaan lentokentälle menevään bussiin, lentokentällä näin siskoni ja siitä sitten koneeseen. Lento oli ehkä miellyttävin ikinä, niin pehmeä nousu ja lasku että kyllä kelpasi. Olisi ihan pitänyt kiittää kapteenia. Laukku tuli hihnalta nopeasti ja niin hyppäsin Victoria stationille menevään junaan. No siellä taas...no, väitän aina että osaan liikkua Lontoon metroissa todella hyvin mutta on siinä melkein joka kerta alussa vähän totuttelemista. En onneksi mennyt mutta meinasin mennä väärään metroon. Mutta, ei siis mitään "emämunausta" (!?) senkään suhteen. Oli puhe että laitan tekstiviestiä kun olen Finchley Roadilla menossa niin perheen isä ennättää tulla minua vastaan. Well, kännykkäni ei suostunut toimimaan. Olin harmissani mutta rauhallinen, ajattelinhan sen johtuvan siitä että metroissa yhteys on usein niin huono. Mutta kun tulin päämäärääni niin en pystynyt edelleenkään lähettämään viestiä, enkä soittamaan. Hetken en totta puhuen tiennyt mitä tehdä. Toki mietin taksin ottamista, mutta toisaalta harkitsin jääväni odottelemaan perheen isää. Lopulta rohkaistuin kysymään eräältä mieheltä missäpäin saa takseja (!). Hän näytti vähän hämmentyneeltä joten avauduin ja kerroin miten kännykkä ei toimi ja pitäisi päästä tiettyyn osoitteeseen. Ja vaikka vieraille sedille ei saisi puhua niin kerroin minä sen osoitteen. Onnekseni mies tarjoutui saattamaan minut, oli itse menosssa samaan suuntaan eikä matkaa olisi paljon. Kyllähän tuo nyt tällä tavalla kirjoitettuna kuulostaa vähän creepyltä mutta kun se mies vain oli hyvin tavallisen ja mukavan oloinen niin totta kai "lähdin hänen matkaansa". Sitä paitsi siihen suuntaan olisin muutenkin lähtenyt kävelemään. No mies löysi helposti sen kadun ja siinä vaiheessa erkaannuttiin. Mies oli kyllä hyvin mukava, juteltiin Suomesta ja jääkiekosta. (Hyvin noudatin "älä puhu ventovieraille" -ohjetta, not!) Kiittelin häntä kovasti.

Sitten ei kun soittamaan ovikelloa ja toivomaan ettei lapset herää. Perheen vanhemmat olivat todella mukavia, näin huoneeni ja sitten (onneksi) ruettiin syömään. Hyvin mahdollista että mieli tästä muuttuu mutta nuo vanhemmat vaikuttavat todella, todella mukavilta. Ja hauskoilta. Heillä on tosi hieno koti mutta silti tuntuvat olevan jotenkin maanläheisiä. Ja he kehuivat englantiani. (hehe, the truth will come out eventually, siis se että en olekaan siinä niin hyvä). Tunnen itseni kunnon nörtiksi kun heti yksin jäätyäni aloin kirjoittamaan tätä blogia. Mutta sitten ajattelin että mitä väliä. Hyvä kirjoittaa nyt kun on tuoreessa muistissa asiat. Tietokoneella olo on ok niin kauan kun ei laiminlyö sosiaalista elämää sen vuoksi.

Huomenna onkin näiden nykyisen au pairin viimeinen päivä, toimin eräänlaisena kuunteluoppilaana ilmeisesti. Suoraan ei komennettu heräämään samaan aikaan hänen kanssaan mutta oletan että se olisi varsin suotavaa. Eli ajattelin nousta puoli kahdeksalta. Vartin yli kahdeksan alkaa nimittäin lapsiperheen arki, oh joy...

Lapset ja vanhemmat

Skypettelin tänään viimeisen kerran tulevan host-perheeni kanssa. Näin myös ensimmäistä kertaa lapset. Vaikka aina jännittää etukäteen tuo skypetys, niin ilokseni olen huomannut että itse tilanteessa ei jännitä. Ja ne lapset. Olin jännittänyt sitä miten ymmärrän esimerkiksi tuon nelivuotiaan juttuja. Okei, ei hän paljoa puhunut, mutta perheen isän jututtaessa poikaa huomasin ymmärtäväni tätä oikein hyvin. Ja koin oloni hyvin ristiriitaiseksi. Jotenkin tuntui käsittämättömältä että parin päivän päästä minä olen tuossa samassa talossa noiden ihmisten kanssa, puhumme eri kieliä (tai siis tietenkin siellä samaa...) ja olemme muutenkin kuin eri maailmoista. Hui kamala, mitä!? Mutta toisaalta koin hyvin universaalin tunteen tuon pojan jutellessa, samanlaisia ne on kaikkialla, lapset siis. Ja ihmisetkin ehkä, jos nyt yleistetään rankalla kädellä. Toivon vaan että saisin nopeasti arjesta siellä kiinni, vaikka en tottuisikaan työhön niin nopeasti, niin tuntisin oloni siellä normaaliksi ja olisin niin sanotusti sinut Lontoon kanssa.

Tänään käytiin pyöräilemässä vanhempien kanssa. Oltiin sovittu että lähdetään äidin kanssa kahdestaan, mutta sitten isäkin tuli mukaan. Tunsin oloni hirveäksi sillä ensireaktioni isän lähtöön oli kielteinen. Aloin siinä pyöräillessä pohtimaan että miksi ihmeessä. Onhan nyt tosi epäkohteliasta haluta lähteä äidin kanssa muttei isän. Toivottavasti isä kuitenkin ymmärsi, että tässä ei tietenkään ole kyse siitä että pitäisin hänestä vähemmän. Viime vuosina, oikeastaan aina, äidille on vaan ollut helpompi jutella. Olen miettinyt paljon tätä äiti-tytär suhdetta, siinä on sitä jotain. Vaikka isä olisi kuinka täydellinen, niin ovat lapset aina enemmän äidin kuin isän. Nyt pitää kyllä olla varovainen tuon aina-sanan kanssa. On tottakai poikkeuksia, jotkut ovat läheisempiä isien kanssa, mutta minun perspektiivistä äidin ja tyttären suhde on ainutlaatuinen, sellainen mitä ei saa isän kanssa rakennetuksi.

No tulipas tuosta paasaus, pointti oli että on oikein kiva viettää aikaa sekä äidin että isän kanssa, mutta äidin kanssa olen läheisempi ja puhun enemmän. Molempia tulee ikävä.